Olen tänään aloittanut monta kirjoitusta, mutta lopulta ole pyyhkinyt kaikki pois, koska olen onneksi aina hetkeksi pysähtynyt miettimään, että mitä mä todella halua sanoa. Kirjoituset ovat kummunneet kuitenkin jostakin egon pätemisen tarpeista. Vaikka itse asia olisikin ollut ihan hyvä ja tärkeäkin, niin en ole onnistunut tuomaan sitä esille, ilman omaa henkilökohtaista intressiäni.
Ja tässä tarkoitan henkilökohtaisella intressillä sitä, että olen halunnut selittää ja puolustautua, joten se ensimmäinen reaktio puolustauduttaessa on vastahyökkäys. Olen yrittänyt tehdä sen niin ovelasti, että olen onnistunut huijaamaan jopa itseäni. Mutta olen onnistunut saamaan egoni kiinni itse teosta. Aina en siinä onnistu.
On vaikea yrittää kirjoittaa itselle tärkeistä asioita, kun ei onnistu aina itsekkään elämään siten, kuin haluaisi. Mutta en kuitenkaan anna sen estää, jos antaisin, niin silloin asettaisin oman egoni ja sen turhamaisuuden etusijalle. Vaikka olen epätäydellinen ihminen ja monesti sorrun typeryyksiin, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi kirjoittaa asioista, joita itsekin haluan oppia ja sisäistää lisää. Tuntuu, että juuri sitä koulua tässä joutuu käymään, yhä uudestaan ja uudestaan.
Välillä on todella paha olla, huomaan kuinka negatiiviset tunteet nostaa päätään, sellaisetkin, joiden luulin jo kadonneen, mutta siellä niitä vaan jossakin syövereissä muhii. Niitä on halunnut dumpata pois silmistä ja usein käyttäytymistasolla siinä olen voinut hetkeksi onnistuakin. Mutta kun niitä nyt pulpahteelee kuitenkin esiin, niin on pakko tunnustaa itselle, että niitä viheliäisiäkin tunteita vielä riittää.
Mielentasolla voi kyllä huijata aika hyvinkin, mutta keho paljastaa todelliset tunteet. Levottomuus ja jopa pistokset sydämessä ja möyrintä mahassa kertoo totuudellista tarinaa. Ne on omien tunteiden herättämiä reaktioita. Joskus niiden tiedostaminen voi olla uskomattoman vaikeaa, ne voi naamioitua ovelasti ja saada aikaan toimintaa, puolustautuminen ja hyökkäys on juuri sitä, mitä ne saavat aikaiseksi. Mieli myllertää kuin etsien jotakin foorumia missä voisi saada edes hiukan revanssia.
Tunteet vievat niin herkästi mukanaan, silloin sitä samaistuu omiin ajatuksiinsa ja dialogi lähtee käyntiin. Jos tuossa vaiheessa ei osaa pysähtyä, niin kohta jo löytää itsensä syvältä pohjamudista. No onneksi siinä vaiheessa olo on jo riittävän levoton, että mieleen muistuu se hiljentyminen ja mitä vaikeammalta se tuntuu, niin sitä tarpeellisempi se on.
Yritin irrottaa itseni taas tuosta ajatusten virrasta, joka oli äkisti tempaissut mut mukaan ja kun sain jälleen otteen mielestäni ja siirryin kuin taka-alalle tarkkailemaan niitä vellovia tunteita, niin ymmärsin, että todellakin laitan itseäni likoon aivan tarkoituksella, otan riskiä riskin perään, ikäänkuin tietoisesti uhmaten. Ja tuon kaiken tarkoituksena onkin saada juuri näitä reaktioita pinnalle. Mutta sitten harhaudunkin ja eksyn jälleen sinne syövereihin.
Mutta yksi asia negatiivisten tunteiden kanssa on aina se, että niitä ei pitäisi tuomita ja väkisin sulloa syrjään. Ne reaktiomallit on iskostuneet syvälle alitajuntaan ja niitä on joskus pitänyt jopa tarpeellisina, ne ovat olleet kuin turvana omalle olemassa ololle. Puolustautuminen ja hyökkäys ovat olleet silloin kuin itsestään selvyyksiä. Mutta kun nyt ne tiedostaa täysin turhiksi, jopa vahingollisiksi, niin niistä on piilottamisen sijaan päästävä eroon.
Hyväksyminen on aina avain ulos vallitsevasta tilanteesta, vastustamalla sitä, pitää sitä vain voimassa ja joutuu väkipakoin hillitsemään ja hallitsemaan tilannetta, ettei se karkaisi käsistä. Mutta kun hyväksyy nuo tunteet, niin silloin niiden ote heltiää, kun huomaat todellakin, kuinka niiden voima on täysin kielteinen, niin mielii muuttuu kuin itsestään. Tälläinen prosessi ei välttämättä onnistu helpolla, ego yrittää kaikkensa yläpitääkseen totuttuja ajatusrakenteita.
Joskus näissä prosesseissa tulee tahattomasti loukattua muitakin, sanon tahattomasti, koska se ei ole kenenkään perimmäinen tarkoitus, jos sellaista tapahtuu, johtuu se täysin siitä pinnallisesta ajatusmaailmasta, jossa ego asustaa. Syvällä sisimmässään kaikilla on hyvä tahto ja rakkaus. Vain oma turhamaisuus ja ylpeys voi olla syynä loukkaavaan tai provosoivaan käyttäytymiseen.
Välillä tulee mieleen, että jos olisi erakkona jossakin yksinäisyydessä tai yrittäisi välttää mahdollisimman pitkälle kaikkea kanssakäymistä, niin silloin voisi elää vapaana noista kielteisistä tunteista. Mutta todellisuudessa se olisi vain pakenemista. Vain uskaltamalla kontakteihin voi todella peilata sitä omaa itseä. Ne asiat, jotka eniten ärsyttää toisissa, on juuri niitä omia kiellettyjä tunteita, joiden on syytäkin tulla tarkastelun ja tietoisuuden valoon.
Me kaikki ollaan täällä toinen toisiamme varten, oppilaina ja opettajina. Joskus hetkeksi voi oma näkökyky sokaistua, siksi on ihana tiettää, että siinä vierellä on aina joku. Kiitos kaikille, teidän kanssanne on ihana kulkea. Koskaan ei voi eksyä liian kauas. Aina on joku joka vetäisee hihasta takaisin. 
elokuu 31, 2008 at 5:41 ip
Ihana kirjoitus taas
Palailen myohemmin, kun kerkean…
elokuu 31, 2008 at 5:56 ip
Kiitos Susa
Tälläset kirjoituksen on mulle itselle tosi terapeuttisia, tuli jo parempi olo, kun sain ton kirjoitetuksi.
elokuu 31, 2008 at 8:25 ip
Tämä kirjoituksesi vaikuttaa siltä kuin se olisi jatkumoa jollekin (mitä on ehkä puitu muuallakin) – tai sitten ei. En ole vielä lukenut missaamiani aiempia kirjoituksiasi, mutta teen sen vielä tänään.
En oikein osaa kommentoida kirjoitustasi, siinä on paljon mielenkiintoista pohdintaa eikä minulla ole siihen oikeastaan paljon lisättävää. Paitsi että mieleeni tuli hyväksymisen rinnalle tai ehkä jopa tilalle ymmärtäminen.
Minusta ymmärtäminen on usein kaiken avain, aina tarvitse edes hyväksyä. Tarkoitan, että tiettyjen käyttäytymismotiivien ymmärtäminen on usein tärkeämpää kuin niiden hyväksyminen. Maailmassa on paljon asioita, jotka varmasti voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksyisikään.
Kenties tämä näkemys on syntynyt minulle siitä, että olen itse päässyt itseni kanssa eteenpäin ymmärtäessäni vihdoin minun elämääni paljon (negatiivisesti) voimakkaasti vaikuttaneiden ihmisten motiiveja, vaikken niitä (tapoja ja malleja) itse hyväksykään.
elokuu 31, 2008 at 11:40 ip
Että ihailen sinun taitoasi ilmaista ajatuksiasi – ja mitä ajatuksia ne ovatkaan! Kiitos, että kirjoitat. Luen aina, vaikken juurikaan ole kommentoinut.
syyskuu 1, 2008 at 2:26 ap
Koskettava kirjoitus. Pidät itseäsi kovin tiukilla! Pyydät anteeksi hyvin herkästi ja tulee vaikutelma että tunnet olosi syylliseksi todella pienistä asioista. Se voi olla hyvä, mutta voi se olla huonokin. Tulee mieleen kun luen kirjoituksiasi, että kohtelet toisia ihmisiä hyvin ja oikeudenmukaisesti, mutta kuinka oikeudenmukaisesti kohtelet itseäsi?
Minun korvaani kuulostaa ikuiselta oravanpyörältä, jos ei ole lupa tuntea “negatiivisia” egosta lähtöisin olevia tunteita ja syyllistyy tai tuntee pahaa mieltä siitä ettei olekaan onnistunut olemaan egosta vapaa. Eikö se ole oikeastaan täydellisyyden tavoittelua? Ja jos koettaa olla täydellinen, on vaikea olla tyytyväinen ja onnellinen. Eikö onnen lähde ole se että ymmärtää itseään (kuten Elegia kirjoitti) ja hyväksyy sen ettei ole täydellinen eikä koskaan tulekaan täydelliseksi.
Ihmiset ovat minun mielestäni rakastettavia ja kiinnostavia juuri siksi, etteivät ole täydellisiä. Välillä törmäillään, aina sopiminen tai sovittaminenkaan ei onnistu, mutta se että ei ole täydellinen on minulle elämän suola. Itse ainakin olen niin paukapäinen, että teen saman näköisiä virheitä yhä uudelleen. Niistä opeista oppii ja luonne jalostuu: omasta itsestä eroon pääseminen ei kumminkaan onnistu, onneksi. Olisi kurjaa jos et olisi juuri sellainen kuin olet, Itkupilli, tyylisi ja ajatuksesi ovat syvintä sinua ja olet hyvä ja rakastettava sellaisena kuin olet juuri nyt.
Minulla on erilainen elämänkatsomus kuin sinulla, anteeksi jos loukkasin tuolla sinun elämänkatsomustasi.
syyskuu 1, 2008 at 3:18 ap
Totta, Sinun blogistasi tulee aina hyvä mieli. Sinulla on todellakin kirjoittamisen ja taitavan keskustelun lahja! Kiitos, että jaat ne meidän lukijoiden kanssa
Mrs K
syyskuu 1, 2008 at 6:19 ap
Elegia
Tämä on jatkumoa kyllä muualla käydylle keskustelulle, lähinnä omaa pohdintaa ja kummastelua siitä, miksi mä lähde mukaan aivan turhanpäiväisiin väittelyihin.
Oikein hyvinkin tuota prosessia voitaisiin kutsua ymmärtämiseksi. Ja aivan samoin kun itse ymmärtää niiden menneisyyden “ongelmien” motivaatioita hiukan laajemmassa kehyksessä, niin ymmärtää myös niiden vaikutukset omaan käyttäytymiseen. Tuolla hyväksyminen on sitten ehkä irrottautumista niistä tunteista, sen sijaan, että antaisi niiden kuljettaa itseä.
Joten oikeastaan tuo hyväksyminen on lempeyttä itseä kohtaan. Ja myöskin huomaamista, että niistä negatiivisista reaktiomalleista voi vapautua. Kun jokin tuollainen “kosto js revanssi” fiilis lähtee liikkeelle, niin ei lähdekkään sen vietäväksi, sen sijaan rentoutuu ja katselee sitä ihan rauhassa. Siinä yleensä itse alulle paneva tapahtuma supistuu pieneksi huvittavaksi jutuksi, joka ei vaadi mitään toimenpiteitä omalta taholta.
Lila
Olen iloinen siitä, että luet juttujani, se tietty antaa lisää motivaatiota tietää, että ei kirjoita ihan tyhjyyteen. Tosin sellainenkin kirjoittaminen on terapeuttista, mutta kyllä asioiden jakaminen tuo niihin vielä lisää.
Anna
Oikeastaan tuo mitä kirjoitin, on juuri lempeyttä ja anteeksi antamista myös itselle. Se on vapauttavaa, että hyväksyy omat negatiiviset tunteet, mutta on myöskin erittäin vapauttavaa, ettei tarvitse lähteä niiden vietäväksi. Että ymmärtää, että vain oma ego on vaatimassa aina toisten päätä lautaselle, voidakseen itse vapautua syyllisyyden tunteesta. Mutta se ei ole tarpeellista, jos voi katsella asiaa lempeästi kaikkien kannalta.
Oikeastaan tuo, että välillä tuntee pahaa oloa ja hyväksyy sen, ettei esitä mitään pyhimystä, joka on kieltäymyksellä päässyt näennäisestä pahuudesta, on todellakin vapaus siitä syyllisyyden oravan pyörästä.
Se ei ole täydellisyyden tavoittelua, se on syyllisyydestä vapautumista nimenomaan.
Ihmiset on kaikki yksilöitä ja erilaisia ja jokaisella on omat luonteen piirteensä, se on ehdottomasti rikkaus, mutta välttämättä sellaiset pikkumaisuudet ja katkeruudet omassa mielessä ei ole luonteenpiirteitä, ne on enemmänkin sen oman todellisen persoonan riippakiviä. Sitä mukaa, kun olen oppinut rentoutumaan ja katselemaan itseäni kuin lempeästi sivusta, on myöskin tullut rohkeutta olla oma itseni. En olisi rohjennut kirjoittaa tälläisiä avoimia vuodatuksia, jos kysyisin egoltani neuvoja. Ego käyttää yleensä niin naurettavia keinoja tehdäkseen itsensä hyväksytyksi, mutta kun vapautuu sen vallasta, voi olla aito ihminen.
Et mitenkään loukannut minua, ja voi olla, että kirjoitin tuon tekstin ehkä korostaen synkkyyttä liikaa, mutta joskus haluankin herättää keskustelua, ottamalla esille juuri noita oman mielen syövereitä, koska niitä on kaikilla. Toivon, siksi, että nämä kirjoitukset voisi olla avuksi sellaisille, jotka niissä syövereissä kulkee, että voisi nähdä sen, että niistä voi myös päästä eroon. Jos vain muistaa rauhoittua ja olla lempeä itselle.
Mrs K
Olen iloinen kommentistasi. Mun on laitettava itseni peliin, en osaa kirjoittaa, ellen kirjoita suoraan omista tunteista ja kokemuksista. Ja on ilo jakaa näitä aiheita, koska ennen kaikkea tälläisistä keskusteluista on hyötyä itselleni.
syyskuu 1, 2008 at 8:23 ap
Tiedätkö Itkupilli, että tuo tekstisi on todellakin erinomainen. Se jo tänään muistuttanut minua omasta käyttäytymisestäni.
Ajattelin, ja aloitinkin jo, kommentoida Annan tekstiä ja sitten luin sinun kirjoituksesi uudestaan. Pyyhin kirjoitukseni pois, koska ajattelin, että en osaa tarpeeksi lempeästi kirjoittaa, että uskon sinun tarkoittavan juuri sitä, että kukaan ei ole täydellinen ja mm. siksi pitää sallia mm. sallimalla negatiiviset tunteet. Niitä ei vain tarvitse töräyttää muille aina (tapa, joka minulla tahtoo olla).
Ymmärsinkö oikein tämän osan ajatuksistasi? Kirjoittamalla kommunikoiminen voi välillä olla vaikeaa ilmeiden ja eleiden ja äänenpainojen puuttuessa, mutta parhaimmillaan aivan loistavaa keskittynyttä ajatustenvaihtoa muiden häiriöiden puuttuessa.
syyskuu 1, 2008 at 8:31 ap
Lila
Ymmärsit aivan oikein, tarkoitan juuri tuota, että vaikka niitä negatiivisia tunteita saattaa nousta pintaan, niin siinä ei välttämättä ole mitään järkeä tai hytyä niitä täräyttää kenenkään silmille. Sellainen tapa ei ole luonteenpiirre, se on pikemminkin lapsellinen reaktiomalli.
Se, että aina ei onnistu siinä lempeydessä, vaan joskus tulee käyttäydyttyä hiukan hupsusti, ei kuitenkaan ole myöskään niin vakavaa. Silloin pitää myös osata antaa itselleen anteeksi ja myöskin luottaa muiden hyvään tahtoon ja ymmärrykseen.
Yleensä kun sellainen äkkipikainen vimma iskee, niin on todellakin ihan itselle parempi että rauhottuu, en pidä sitä mitenkään täydellisyyden tavoitteluna ja ankaruutena, se on pikemminkin kasvua ja oman todellisuuden löytämistä.
syyskuu 1, 2008 at 9:10 ap
Kiitos vastauksista, nyt ymmärsin mitä tarkoititte Itkupilli ja Lila.
syyskuu 1, 2008 at 9:14 ap
Anna
Kiva kuulla, pelkäsin, että olin jotenkin kirjoittanut liian masentavaan ja vakavaan sävyyn, en mitenkään halua johdattaa ketään sellaiseen ajatukseen, että elämässä pitäisi olla kieltäymystä ja että se kasvu johtaisi johonkin omasta itsestä luopumiseen.
syyskuu 1, 2008 at 9:44 ap
Väärinymmärrys johtuu siitä etten ole sisällä tuossa ajatusmaailmassa, ei siitä että olisit kirjoittanut liian masentavasti tai vakavasti. Olen tilannut nuo kirjat mitä en ole lukenut kirjastosta, odottelen tekstaria milloin tulevat kaukolainana niin voin tutustua laajemmin mitä esimerkiksi egolla tarkoitetaan. Sen ymmärsin, että on vapauttavaa antaa tunteiden tulla ja mennä ilman että niihin tarvitsee reagoida. Ja sen että tunteet eivät ole luonne, reaktiomallit eivät ole välttämättä luonteenpiirteitä, vaan seurausta esimerkiksi aiemmista henkilöhistorian tapahtumista tai jostain muusta johon on hyvä ottaa etäisyyttä.
Otin yöpöydälle kirjan josta luettuani tykkäsin kovasti ja ostin itselleni, Diane Dreher, Tie henkiseen eheyteen. Olin kiinnostunut taolaisuudesta silloin, mutta nyt jotenkin on jäänyt unholaan koko spiritualiteetti. Minulle kävi niin että sairastumisen ja erinäisten epäonnistumisten aiheuttamassa elämänvaiheessa jäivät kaikki hengelliset asiat unholaan, nyt olisi varmaan aika tarkastella sitä elämänvaihetta, ehkäpä juuri siltä kannalta miten olin egon vallassa ja olen edelleen (jos nyt oikein ymmärrän mitä egolla tarkoitetaan).
Joten kiitos johdatuksesta
syyskuu 1, 2008 at 9:55 ap
En muuten enää ole varma pääsenkö tänne kun aihe vaihtuu, nimittäin kun tulen toisesta blogistasi tämän blogin pääotsikkoa klikkaamalla, kysytään lapsilukon salasanaa jonka olen unohtanut…. Aihetta klikkaamalla pääsen toistaiseksi.
syyskuu 1, 2008 at 10:01 ap
Anna
Taolaisuus on hyvin lähellä “omaa” filosofiaani. Taolaisuudessa on erittäin rento ja leppoisa elämänfilosofia. En oikeastaa haluasi puhua uskonnoista, koska ne on aina jotenkin kapea-alaisempia johdannaisia todellisesta henkisyydestä.
En ole itse lukenut Diane Dreherin kirjaa, mutta kirjan nimi kuullostaa lupaavalta. Aiheesta on paljon hyvää kirjallisuutta, koska ymmärrettäväsit tulee tarve jakaa oivalluksia.
Mä en ole oikein jaksanut päivittää noita mun kirjavinkkejä, mutta siellä on kyllä ne kirjat, jotka ovat mulle olleen suureksi avuksi. Suosittelen niitä kyllä lämpimästi, jos kiinnostus spirituaalisiin asioihin on herännyt.
Ja omasta kokemuksestani voisin sanoa, että usein ihmiset suhtautuu aika varauksellisesti ja jopa torjuvasti tuollaiseen henkisenkasvun pyrkimyksiin, mutta siinä se pelko ja torjunta on aivan turhaa, sellainen tie ei johda ahdasmielisyyteen vaan pikemminkin yhä vapaanpaan ja rennompaan elämän asenteeseen. Se valitettavasti joskus yhdistetään uskoon hurahtamiseen tai muuhun huuhaa hömppään. Mutta henkisenkasvun tiellä ei ole rituaaleja ja kieltäymyksiä, se on vapauttavaa, mutta ei muuta omaa personallisuutta mitenkään. Pikemminkin se tuo sen paremmin esiin.
syyskuu 1, 2008 at 10:15 ap
Anna
Mä yritin tsekata, että olenko vahingossa määritellyt tän blogini jotenkin “aikuisviihteeksi”, mutta en onnistunut löytämään mitään sellaisia säätöjä enää. Mutta pääset kai tänne uudelleenkin klikkaamalla aihetta, uusi aihehan tulee aina näkyvillä sinne mun toisille blogeille. Mutta mä koitan vielä selvittää tätä, joten voin säätää tän ihan turvalliseksi blogiksi. Jos joku osaa auttaa löytämään sen “turvanamiskan” niin olisin tosi kiitollinen.
syyskuu 1, 2008 at 11:14 ap
Tosi hyvin sanottu että henkinen kasvu tuo ihmisen persoonan paremmin esiin. sellaisena kuin se kauneimmillaan on.
Monesti kun sanoo toiselle jotain niin se on asia joka on ollut itselle tärkeä. Kun kirjoitin tuon sulle päivällä, huomasin vasta nyt kuinka tarjosin “omaa hyvääni” eli se oli asia jonka tajusin sairastaessani. Minulla itselläni on ollut tapana olla perfektionisti ja tuntea syyllisyyttä pienistä asioista.
Mutta elämä on ihan liian lyhyt turhien ja pienien asioiden murehtimiseen. Tajusin sen konkreettisesti vasta sairauden takia. Vaikka lohduton kuolemanpelko välillä valtasi etenkin lasten takia, oli myös helpottavaa tajuta miten pieni, lyhyt ja ohimenevä minunkin elämäni ja pienet murheeni ovat. Voisi sanoa että hyväksyin itseni ensimmäistä kertaa ihan kokonaan sellaisena kun olen. Hätätilanteessa ei pysty teeskentelemään mitään, ei ole aikaa pelata pelejä ja turha karisee pois.
Vaan turhaa sitten aina kasautuu takaisin, kun hätätilanne menee ohi
Lapsilukosta: minulla on varmaan ohjelmoitu tiukoin mahdollinen lukko, jos esiintyy sana seksi, en pääse sivuille
Koetan etsiä salasanaa…
syyskuu 1, 2008 at 12:26 ip
Anna
Usein juuri vastoinkäymiset on niitä asioita elämässä, jotka saavat arvojärjestyksen uuteen uskoon. Ne saattaa olla tuskallisia aikoja, mutta silloin mieli on avoin, se ei vastusta niin kiivaasti kaikkea, silloin on valmist kokeilemaan asioita, jotka voi tuntua jopa viimeisiltä oljenkorsilta.
Mulle itselle tuskallinen ero oli se, joka avasi mieleni ymmärrykselle. Olin aiemminkin ollut kiinnostunut henkisistä asioista, mutta silloin paneutuminen oli vain pinnallista.
Mutta noissa tuskan hetkissä oli tarpeeksi nöyryyttä, en enää halunnutkaan torjua, vaan ahnehdin kaikkea tietoa, ja kun aloin silloin uudemman kerran tutustua näihin asioihin, huomasin, että ne olikin muuttuneet mulle täysin ymmärrettävään muotoon, ennen luin huolimattomasti, koska niin paljon meni yli hilseen.
Mutta kirjoitit tosi viisaasti ja huomaa, että todella ymmärrät mistä kirjoitat, koska pystyt noin selkeästi näkemään omia ajattelumallejasi, se on tiedostamista ja jo se tietoisuuden herääminen saa aikaan sen, että koskaan et enää takaisin käänny. Onpa kulku sitten hidasta tai nopeaa, niin valo alkaa sillä kuitenkin lisääntymään ja niistä omista turhista ajatellumalleista pääsee eroon kuin kuorisi sipulia.
Ja toivottavasti löydät salasanan.