Kyynelkanava ~ *Itkupilli* tilittää

If you’re going through hell, keep going.

Winston Churchill

Tuska on sellainen asia elämässä, että sitä koittaa välttää, jos siihen vaan tarjoituu pienikin tilaisuus. Tuskalliset asiat halutaan jättää taakse mitä moninaisimmilla konsteilla. Tuskaa voi paeta alkoholiin tai huumeisiin. Tai sitä vastaan voi taistella pillereiden avulla. Sitä voi paeta uusiin suhteisiin ja ihmisjoukkoihin. Jos ei muuta, niin telkkarikin voi kelvata.

Itse onnistuin välttelemään tuskaa monella tavalla, en halunnut sitä kohdata silmästä silmään. Oikeastaan omat tuskanlähteeni ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Nuorempana, kun yksi jätti, niin toinen otti. Livahdin jokaisesta kokemuksesta mahdollisimman pienellä tunteella. Jos mieleni täytti tyhjyys ja epätoivo, niin etsin nopeasti tilalle jotain korviketta.

Mutta sitten kerran tapahtuikin käänne. Kun minut jätti ihminen, jonka kuvittelin olevan koko elämäni, niin enää en kyennytkään etsimään korvikkeita. Minusta tuntui, että sellaista ei voi löytyä, joten entiset konstit tuntuivat täysin turhilta. Enää en uskonut, että uusi ihmissuhde tai ystävät ympärillä pystyisivät minua lohduttamaan. Alkoholi tai muut hetken helpotukset ei enää tuntuneet riittäviltä, itse asiassa aloin pelkäämään asioita, jotka hetkeksi olisivat voineet oloani helpottaa. Tiesin, että en päässyt sitä pakoon ja jos otin kiertotien, niin jouduin vain kulkemaan pidempään ja tuskallisemmin.

Tuo täydellinen stoppi elämässäni oli kuin siunaus. Minulla oli vain yksi päämäärä mielessä, en suostunut edes harkitsemaan mitään muuta. Minä halusin rakkaani takaisin, se oli ainut ajatus, joka piti minut hengissä. Muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä.

Vaikka olinkin väärässä, niin valitsin silti oikean reitin, valitsin reitin suoraan läpi tuskan, en malttanut poiketa tuolta tuskaiselta polulta välillä lepäämään. Tuskani oli niin suunnaton, että halusin vain päästä nopeasti perille. Matkaani vauhditti pieni toivon kipinä, se valaisi heikosti, mutta silti riittävästi.

Matka tuntui loputtomalta. Ja välillä melkein kadotin uskoni siellä pimeydessä. Mutta lopulta tunnelin päässä pilkistikin jo kirkkaampaa valoa. Aluksi kyllä kuvittelin, että se oli vain omaa mielikuvitustani, toiveunta, joka ei olisi todellista. Siksi suhtauduinkin aluksi valoon hiukan epäillen, pelkäsin että se katoaa, ja että valosta sokaistuneissa silmissäni kaikki muuttuu entistä pimeämmäksi.

Mutta valo ei kadonnutkaan, vaan se alkoi lisääntyä. Matkaa olikin jo huomattavasti helpompi tehdä. Pelottavat varjot olivat myös kadonneet polun varrelta. Nyt tiedän, että tässä valossa voin kulkea turvallisesti perille asti.

Vaikka valon lähde ei ollutkaan se, minkä oletin sen olevan. Ja vaikka päämääräni olikin ollut väärä, niin en ollut sortunut korvikkeisiin. Voimattomuudessani en jaksanut kierrellä ja vältellä tuskaa. Joten tulin kävelleeksi suoraan sen läpi.

Nyt katselen taakseni tyytyväisenä, huokaisen helpotuksesta, että en ole siellä korvikkeiden labyrintissä kulkemassa edes takaisin samoja reittejä. Vain huomatakseni, että olen palannut pisteeseen, josta juuri olin lähtenyt.

Tämä sama kaava pätee kaikenlaiseen tuskaan. Nopein reitti ulos siitä kulkee suoraan tuskan läpi. Jos sitä koittaa vältää, niin huomaa eksyneensä yhä syvemmälle pimeyteen. Sillä ei siis ole edes merkitystä, mitä siellä tunnelin päässä luulee odottavan, vain sillä on merkitystä, että valitsee sen ainoan oikean polun. Jos siltä hetkeksi eksyy, niin aina voi valita uudelleen.

Tuon valinnan voi tehdä ihan tietoisestikin, tai sitten sen voi käydä yrityksen ja erehdyksen kautta. Minä itse olen  käyttänyt molempia taktiikoita, mutta lopulta huomaisin, että oli suureksi avuksi, kun nöyrtyi välillä katsomaan kartasta. Noita käyttämiäni karttakirjoja löytyy tuolta sivupalkista. Jos reitti on kadonnut, voi todellakin kysyä tietä niiltä, jotka ovat samoilla seuduilla aikoinaan harhailleet ja lopulta löytäneet tien ulos.

Joskus siellä tiellä voi myös odottamatta kohdata oppaita, heidän viisaita neuvojaan kannattaa käyttää hyväkseen. Oikeat oppaat tunnistat siitä, että he ei tarjoa korvikkeita, he tarjoavat vain hyvin yksinkertaisia ohjeita ulos tunnelista, he eivät ripusta kaulaasi amuletteja tai pyydä sinua polvistumaan. He tietävät, että sinulla on kaikki tarpeellinen juuri siinä hetkessä. Mitään muuta et tarvitse kuin lisää uskoa ja luottamusta itseesi.

Mulla on oikeastaan viime aikoina ollut niin paljon kirjoitettavaa mielessäni, että en ole kyennyt kirjoittamaan mistään. Ihan sama tilanne, kun joskus tuntuu, että hukkuu tekemättömiin töihin. Silloin tulee sellainen paniikki ole, että ei osaa tarttua mihinkään. Sitä ikäänkuin steppaa paikoillaan ja tuntuu siltä, että ei oikein saa mistään kiinni.

Tänään huomaisin tuon reaktion hyvin siivotessani. Mä olin muutaman päivän taas pyöritellyt ajatusta siitä, että pitäis siivota. Tiedän, että kaikki tuollaiset pitäis tehdä ajatukset on ihan turhia. Tekemättömien töiden pyörittely mielessä ei edistä yhtään mitään, oikeastaan se on paras tapa estää asioihin tarttumisen. No koska olen jo oppinut sen verran, että jos huomaan joutuvani tuollaiseen pitäis tehdä tilanteeseen, niin sen sijaan, että olisin alkanut hosumaan jotain, otinkin lomaa. Päätin tehdä vain sitä, mikä mua eniten huvitti sillä hetkellä. Eli makasin sängyssä ja katselin elokuvia. Välillä pieni syyllisyys yritti nostaa päätään, mutta katselin vain niitä ajatuksiani, ja jatkoin löhöilyä.

Tänään päätin, että jatkan edelleenkin vain sen tekemistä, mikä just nyt huvittaa, mutta huomasinkin siivoilevani. Mutta heti kun tein tuon havainnon, niin aloinkin hermostua. Mua rupes hermostuttamaan se, että jos nyt alan siivota, niin mulla on monta työtä edessä. Mutta onneksi jälleen muistin kokemuksesta, että ei pidä ajatella kuin yhtä asiaa kerrallaan.

Kun muistin tuon viisauden, niin saatoin jatkaa siivoilua ihan kaikessa rauhassa, ei tarvinnut olla huolestunut lopputuloksesta, vaan saatoin levollisin mielin keskittyä juuri siihen, mitä olin sillä hetkellä tekemässä. Ja olen havainnut, että jos pidän tuon “vain yksi askel kerrallaan” periaatteen mielessäni, niin kaikki etenee ja sujuu huomattavasti helpommin ja tuskatta. Mutta heti jos irrottaa otteensa tästä hetkestä ja alkaa tuijottamaan sinne päämäärään, niin homma alkaa tuntuakin huomattavasti työläämmältä.

Joten oikeastaan ihan samalla periaatteella, jolla tänään sain mukavasti siivottua täällä kotona, kirjoitin tämän tekstin. Aloittamalla yhdellä lauseella, sen kummemmin huolehtimatta siitä, mitä sitten seuraa, sain kirjoitettua tämän tekstin. Eihän minun tietenkään olisi tarvinnut kirjoittaa mitään,  mutta halusin.

Ja vielä yksi vinkki, jonka olen huomannut auttavan parhaiten töiden loppuun saattamisessa on se, että annan itselleni luvan keskeyttää ihan koska vain. Sillä tavalla huomaan, että hommat sujuu kuin siivillä, mutta jos asetan liian suuria vaatimuksia, niin jopa homman aloittaminen voi estyä. Tai sitten alkaa uupumus painaa jo alku metreillä. Ei siksi, että työ olisi ollut liian väsyttävää, vaan siksi, että jo ennakolta olen tietävinäni uupuvani.

No eipä muuta, tulipahan tämäkin tehtyä tässä ihan huomaamatta. Nyt taidan pitää mukavan lepohetken, että saisin tänään mahdollisimman paljon aikaiseksi.

Yksi teema joka on myöskin vellonut joissakin blogeissa on miesten ja naisten tasa-arvo. Se ollaan nähty jopa jonkinlaisena uhkana, tie jossa voidaan mukamas mennä liian pitkälle! Miten tasa-arvo voisi mennä liian pitkälle?

Kerron karmivan esimerkin tästä! Ihan omasta elämästäni. Mun mieheni käy töissä,  minä olen päivät kotona. Mutta joskus illalla töiden jälkeen, saattaakin mieheni valmistaa meille illallisen, siinä samalla hän tiskaa astiat, vie roskat ulos ja saattaa muutenkin siivota paikkoja. Minä makoilen sängyllä telkkaria katsellen, välillä mieheni käy kysäisemässä, että kultaseni, tarvitsetko jotain, usein hän kyllä tuo siinä samalla jo esim. drinkin, osaa jo ennakoida etukäteen mitä saattaisin haluta. Illallisen jälkeen mies korjaa astiat pöydästä ja molemmat kaadutaan sänkyyn onnellisina.

Nyt voi nousta karvat pystyyn, olenko alistanut mieheni tohvelisankariksi? Miten olen päässyt tälläiseen tilanteeseen? Ja miten mun mies on joutunut siihen? Miksi mies kohtelee minua kuin prinsessaa? Minä teen mitä itse lystään, toteutan itseäni tai laiskottelen. Mies raataa töissä, eikä edes töistä palattuaan voi olla varma, että ruoka odottaa pöydässä. Miten olen voinut kesyttää miehestä tuollaisen nössön, joka ei voi vaatia vaimoltaan edes pienen pientä palvelusta?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä kohtelen häntä kuin unelmien prinssiä. Molemmat teemme vapaaehtoisesti sen mitä teemme, siihen ei vaikuta mitkään roolimallit, kaikki tulee hyvästä tahdosta ja rakkaudesta.  Kumpikin voi aivan vapaasti olla joko laiska tai touhukas, mikä milloinkin tuntuu paremmalta. Mitään vaatimuksia ja odotuksia ei aseteta toiselle. Mutta myöskään mitään syyllisyyttä ei tarvitse itse kantaa, tässä suhteessa ei ole sijaa marttyyrille.

Onko tämä onnellinen sattuma, satumainen säkä, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa yhdessä elo sujuu niin leppoisasti? Se on sitäkin, onnellisen parisuhteen edellytyksenä on mielestäni, että molemmilla on samanlaiset elämänarvot, muuten voi olla tietty erojakin, mutta yhteinen maailmakuva ja toisen kunnioitus on todella tärkeitä.

Mutta kaikki muu on ihmissuhdetaitoa, se on toisen kunnioittamista ja arvostamista. Siinä ei pelata syyllistämispeliä. Ja mikään suhteessa ei perustu oppituihin roolimalleihin tai perinteisiin, kaikki perustuu vain suhteen sisäiseen harmoniaan, joka saattaa muuttua vaikka tunnista toiseen. Minkään ei tarvitse pysyä samana, mitään orjallisia tottumuksia ei noudateta.

Onko tälläinen utopiaa? No ei suinkaan. On ihan oma valinta, millaisia roolimalleja ja asenteita sitä haluaa puolustaa ja vaalia. Mutta on myös oma valinta luopua niistä täysin tarpeettomina. Näin löytyy suhteen luonnollinen tasapaino. Tietysti sen tasapainon löytyminen voi vaatia hiukan harjoittelua ja joskus saattaa hetkeksi kadota se punainen lanka. Mutta jos itse muistaa pitää mielessä, (taas tulee tää mun parjattu lauseeni) että niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan, niin siinä on avain onnistuneeseen yhteiseloon.

Inspiraation tähän vuodatukseen sain Arkiterapeutti Kopsilta.

Veri virtaa ohimoillani kuin pauhaava koski,

sydän hakkaa kuin räppänä kovassa tuulessa,

vatsassa velloo mustat pilvet,

kipu viiltää kuin salamanisku.

Se on pelko,

ihmismielessä raateleva myrsky.

~

~

Runotorstai 100. haaste – Myrsky