If you’re going through hell, keep going.
Winston Churchill
Tuska on sellainen asia elämässä, että sitä koittaa välttää, jos siihen vaan tarjoituu pienikin tilaisuus. Tuskalliset asiat halutaan jättää taakse mitä moninaisimmilla konsteilla. Tuskaa voi paeta alkoholiin tai huumeisiin. Tai sitä vastaan voi taistella pillereiden avulla. Sitä voi paeta uusiin suhteisiin ja ihmisjoukkoihin. Jos ei muuta, niin telkkarikin voi kelvata.
Itse onnistuin välttelemään tuskaa monella tavalla, en halunnut sitä kohdata silmästä silmään. Oikeastaan omat tuskanlähteeni ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Nuorempana, kun yksi jätti, niin toinen otti. Livahdin jokaisesta kokemuksesta mahdollisimman pienellä tunteella. Jos mieleni täytti tyhjyys ja epätoivo, niin etsin nopeasti tilalle jotain korviketta.
Mutta sitten kerran tapahtuikin käänne. Kun minut jätti ihminen, jonka kuvittelin olevan koko elämäni, niin enää en kyennytkään etsimään korvikkeita. Minusta tuntui, että sellaista ei voi löytyä, joten entiset konstit tuntuivat täysin turhilta. Enää en uskonut, että uusi ihmissuhde tai ystävät ympärillä pystyisivät minua lohduttamaan. Alkoholi tai muut hetken helpotukset ei enää tuntuneet riittäviltä, itse asiassa aloin pelkäämään asioita, jotka hetkeksi olisivat voineet oloani helpottaa. Tiesin, että en päässyt sitä pakoon ja jos otin kiertotien, niin jouduin vain kulkemaan pidempään ja tuskallisemmin.
Tuo täydellinen stoppi elämässäni oli kuin siunaus. Minulla oli vain yksi päämäärä mielessä, en suostunut edes harkitsemaan mitään muuta. Minä halusin rakkaani takaisin, se oli ainut ajatus, joka piti minut hengissä. Muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä.
Vaikka olinkin väärässä, niin valitsin silti oikean reitin, valitsin reitin suoraan läpi tuskan, en malttanut poiketa tuolta tuskaiselta polulta välillä lepäämään. Tuskani oli niin suunnaton, että halusin vain päästä nopeasti perille. Matkaani vauhditti pieni toivon kipinä, se valaisi heikosti, mutta silti riittävästi.
Matka tuntui loputtomalta. Ja välillä melkein kadotin uskoni siellä pimeydessä. Mutta lopulta tunnelin päässä pilkistikin jo kirkkaampaa valoa. Aluksi kyllä kuvittelin, että se oli vain omaa mielikuvitustani, toiveunta, joka ei olisi todellista. Siksi suhtauduinkin aluksi valoon hiukan epäillen, pelkäsin että se katoaa, ja että valosta sokaistuneissa silmissäni kaikki muuttuu entistä pimeämmäksi.
Mutta valo ei kadonnutkaan, vaan se alkoi lisääntyä. Matkaa olikin jo huomattavasti helpompi tehdä. Pelottavat varjot olivat myös kadonneet polun varrelta. Nyt tiedän, että tässä valossa voin kulkea turvallisesti perille asti.
Vaikka valon lähde ei ollutkaan se, minkä oletin sen olevan. Ja vaikka päämääräni olikin ollut väärä, niin en ollut sortunut korvikkeisiin. Voimattomuudessani en jaksanut kierrellä ja vältellä tuskaa. Joten tulin kävelleeksi suoraan sen läpi.
Nyt katselen taakseni tyytyväisenä, huokaisen helpotuksesta, että en ole siellä korvikkeiden labyrintissä kulkemassa edes takaisin samoja reittejä. Vain huomatakseni, että olen palannut pisteeseen, josta juuri olin lähtenyt.
Tämä sama kaava pätee kaikenlaiseen tuskaan. Nopein reitti ulos siitä kulkee suoraan tuskan läpi. Jos sitä koittaa vältää, niin huomaa eksyneensä yhä syvemmälle pimeyteen. Sillä ei siis ole edes merkitystä, mitä siellä tunnelin päässä luulee odottavan, vain sillä on merkitystä, että valitsee sen ainoan oikean polun. Jos siltä hetkeksi eksyy, niin aina voi valita uudelleen.
Tuon valinnan voi tehdä ihan tietoisestikin, tai sitten sen voi käydä yrityksen ja erehdyksen kautta. Minä itse olen käyttänyt molempia taktiikoita, mutta lopulta huomaisin, että oli suureksi avuksi, kun nöyrtyi välillä katsomaan kartasta. Noita käyttämiäni karttakirjoja löytyy tuolta sivupalkista. Jos reitti on kadonnut, voi todellakin kysyä tietä niiltä, jotka ovat samoilla seuduilla aikoinaan harhailleet ja lopulta löytäneet tien ulos.
Joskus siellä tiellä voi myös odottamatta kohdata oppaita, heidän viisaita neuvojaan kannattaa käyttää hyväkseen. Oikeat oppaat tunnistat siitä, että he ei tarjoa korvikkeita, he tarjoavat vain hyvin yksinkertaisia ohjeita ulos tunnelista, he eivät ripusta kaulaasi amuletteja tai pyydä sinua polvistumaan. He tietävät, että sinulla on kaikki tarpeellinen juuri siinä hetkessä. Mitään muuta et tarvitse kuin lisää uskoa ja luottamusta itseesi.
syyskuu 27, 2008 at 9:49 ap
Peikko luulee että perille on monta reittiä. Sinä löysit itsellesi sopivimman.
syyskuu 27, 2008 at 9:52 ap
Isopeikko
Kyllä sinne kulkee ihan yhtä monta reittiä, kuin on kulkijaakin, mutta yhteistä on se, että suorin tie vie nopeiten perille. Kaikilla ei tosin ole kiire, jos kiertotiet on mukavia, niin niille voi toki poiketa. Oikeastaan apua polulla saattaakin tarvita vasta,jos kulkeminen alkaa ahdistamaan tai pelottamaan.
syyskuu 27, 2008 at 10:46 ap
Kaunis kertomus kasvusta. Yhdyn peikon luuloon, että perille on monta reittiä ja se mikä toiselle sopii, ei sovi toiselle.
Suorin tie tosiaan vie nopeiten perille, mutta ne suorat tietkin ovat yksilöllisiä. Itse en pidä lääkkeiden leimaamista paoksi. En tiedä, mitä ajattelit pillereillä – lääkkeitä vai huumeita – mutta itse tarkoitan tässä lääkkeillä esim. mielialalääkkeitä.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. On herkullista ja helppoa ajatella, että tuska ja muu paska johtuu omasta asenteesta tmv. Se on kuitenkin vain joidenkin totuus.
syyskuu 27, 2008 at 10:56 ap
Elegia,
On juuri niin monta tapaa todella kuin kulkijaakin, mutta monesti tuntuu, että asioiden välttelyyn käytetään niin valtavasti enemmän energiaa, kuin niiden kohtaamiseen.
Ne peikot ja möröt eivät välttämättä olekaan niin suuria ja voittamattomia, kuin sitä saattaisi kuvitella. Usko itseen on usein niin heikko, että joidenkin asioiden kohtaamista haluaa kaikin keinon vältellä.
Tässä en tarkoita mitään tiettyä tapaa, lähinnä vain periaatetta, että asiat voi kohdata tai ne voi väistää. Mutta väistelemällä sitä löytää itsensä aina samoista tilanteista. Jos tilanteet eivät ole liian tuskallisia, niin silloin ei ole hätää, mutta jos tietyt asiat alkavat toistua ja aiheuttaa ahdistusta, niin silloin voisi myös miettiä, että niistä voi löytyä tie ulos.
Kun luottamus omaan itseen lisääntyy, niin silloin myös rohkeus kohdata vaikeita tilanteita lisääntyy. Silloin ei enää tarvitse välttämättä kiertoteitä.
syyskuu 27, 2008 at 11:05 ap
Ei niin, Itkis. Jos tässä puhutaan “perusterveestä” ihmisestä. On kuitenkin olemassa mieleltään sairaita ihmisiä.
Jotenkin koen joskus kiusallisina tällaiset kirjoitukset. Voisin tietenkin olla hiljaa, mutta aina en voi.
En voi, koska tulee tunne että itseä syytetään pelkuruudesta ja kierotien valitsemisesta sen takia, että turvautuu lääkkeisiin ja terapiaan. Joidenkin ihmisten kemiallinen tasapaino vain on kuralla eikä sitä korjata ilman lääkkeitä. Vähän samoin kuin kilpirauhasen vajaatoimintaakin korjataan lääkkein.
syyskuu 27, 2008 at 11:16 ap
Elegia
Se on ihan hyvä, että kommentoit silti, vaikka aihe ärsyttää. En minä näitä siksi kirjoita, että kuulisin vain hyminää. Tälläisistä asioista voi keskustella ja mielestäni se on ihan hyväkin asia.
Mä ajattelin ennen just ihan samallalailla kuin sinäkin, mutta kun olen tutustunut asioihin erilaisesta näkökulmasta, on ajatukseni muuttuneet. Uskon, että sairauksilla on suora yhteys mieleen.
Tästä on paljon aineistoa, esim. kokemukset lumelääkkeistä. Tuntuu, että jo se, että ihminen kuvittelee saavansa jotain lääkettä, saattaa olla riittävän tehokasta. Kalkkitableteilla voi olla ihan sama vaikutus kun varsinaisella lääkkeellä.
Joten, jos mieli toimii tehokkaasti myös parantavaan suuntaan, niin se voi ihan yhtälailla toimia myös toiseen suuntaan.
Ja ainakin voi yleensä sanoa, että mielialalla on vaikutusta, siitä on paljon todisteita, esim. kun on tutkittu ihmisten toipumista sairauksista. Sellaiset joissa herää usko itseensä, toipuvat suuremmalla todennäköisyydellä, kuin sellaiset jotka luopuvat toivosta.
syyskuu 27, 2008 at 11:51 ap
Joo, meillä on tässä kyllä todella erilainen näkemys. En kiellä asenteen vaikutusta terveyteen, mutta mutta… Ihan kaikkea nyt ei kuitenkaan paranneta omalla asenteella. Siitäkin on näyttöä. En oikein pidä siitä, että ajatellaan olevan vain ääripäät.
En myöskään ole aina ajatellut näin. Sinnittelin todella kauan ilman lääkitystä ja minulle lääkkeet ovat periaatteessa aika “uusi” tuttavuus. Minulle ne olivat viimeinen keino. Lääkitys ei vie pois tunteita tai mitään muutakaan – se tasoittaa.
Olin siis itse todella skeptinen lääkkeisiin. Kaikkia ne eivät autakaan, ei tietenkään. Jos ei ole vikaa välittäjäaineissa, niin eihän se pillereiden popsiminen auta.
Arvostan sinun näkemystä, vaikka myönnän kyllä että se ärsyttää joskus. Mutta annetaan asioiden “riidellä”. Sinun kanssasi uskallankin näistä keskustella, koska luotan sinuun keskustelukumppanina, vaikkemme samaa mieltä olekaan.
syyskuu 27, 2008 at 12:01 ip
Elegia
Mun mielestäni on oikein hyvä, jos pystyy puhumaan asioista, jotka ärsyttävät ja ennen kaikkea myöntämään itselle sen, että ärsyttää.
Mä otan näitä asioita aika kärjistetysti esille, koska silloin syntyy myös keskustelua, jos kirjoittasi aiheet puhki, toisaalta ja toisaalta tyylisesti, niin silloin asia ei herättäisi tunteita puoleen eikä toiseen.
Mä olen ennen ollut hyvin kiltti ja lepsu, en ole uskaltanut ilmaista mielipiteitäni suoraan, koska olen pelännyt suututtavani ihmisiä. Siksi olen lopulta vesittänyt sanomani olemattomiin.
Mutta nyt uskallan herätellä ajatuksia. Luotan enemmän ihmisten omaan kykyyn sulatella niitä.
Mitä nyt tulee lääkkeisiin, niin uskon, että et reakoisi ärsyyntyen, jos itse olisit aivan täysin tyytyväinen niihin. Ne salaiset omat epäluulot painaa mieltä, ja sitten kun joku laukaisee ääneen niitä ajatuksia, niin se ärstyttää.
Mutta tälläiset keskustelut voi olla omiaan juuri siinä mielessä, että se usko itseen vahvistuu, vaikka se olisikin sitten uskoa lääkkeiden puolesta tai vastaan.
Oikeastaan sillä ei olekkaan niin suurta merkitystä, mikä se oma tapa on, sillä on suurempi merkitys miten siihen itse suhtautuu.
Joten usko lääkkeisiin, voi olla toki tuoda todellisen parannuksen ja helpottaa oloa, jos se usko on vilpitön.
Mun mielestäni on todellakin kiva keskustella jopa todella kipeistäkin asioista, kun voi luottaa keskustelukumppaniin, kuten luotan sinuun ja arvostan todella suorasuokaisuuttasi.
syyskuu 27, 2008 at 1:49 ip
Elegia
Yksi juttu tuli vielä mieleeni, jota en ole ehkä osannut korostaa noissa teksteissäni, eli se, että ne ei ole tarkoitettu arvosteluksi kenellekkään. En pidä ylipäätänsä ollenkaan tärkeänä sitä, että ihmiset kyttää mitä muut tekee, mielestäni ainut mihin voi ja pitää keskittyä, on se mitä itse tekee. Kirjoitan noita juttua lähinnä siksi, että niistä ehkä saa jotain ajattelun aihetta. Mutta todellisessa elämässä en koskaan puutu toisten valintoihin ja tapaan elää. Mielestäni jokaisella on täydellinen vapaus ja mulla ei ole mitään intoa lähteä kenellekkään henkilökohtaisesti saarnaamaan.
Arvostan kaikkia ihmisiä just sellaisina kuin he ovat.
syyskuu 27, 2008 at 10:00 ip
Kaunis kirjoitus siitä,miten löysit tiesi, ja kirjoituksessasi löysin paljon sitä samaa,mitä itse olen kokenut.
syyskuu 28, 2008 at 5:20 ap
Monesti on elämäntuskissa juuri niin että niistä selviytään vasta kun suostutaan läpikäymään tuska eikä enää kierretä sitä. Tykkäsin lukea tuon sinun raporttisi.
Tiedän toisenlaisiakin tapauksia, sellaisia joissa on tarpeettomasti altistettu itseä tuskalle koska on luultu että se on oikea tie. Yksi karmea ääriesimerkki on vaikean lapsuuden jälkeinen psykoanalyysi, jonka seurauksena potilas joutuukin mielisairaalaan.
Elämässä ei usein oikein tiedä ennen kuin kokeilee kepillä jäätä. Kokemus opettaa, jos ihminen on oppivaista lajia. Ja olemmehan me kai
syyskuu 28, 2008 at 7:39 ap
Yaelian
Mä luulen, että hyvin samankaltaisia tarinoita löytyy, sitä iän myötä tai kokemuksen karttuessa alkaa ajatella asioita erilailla. Ja asiat,jotka ennen saattoivat tuoda lohtua, eivät enää sitä riitä antamaan.
Kops
Tuollainen tarpeeton alistuminen tuskalle ei ole mielestäni tuskan oikeanlaista kohtaamista.
Psykoanalyysissa noille tuskallisille kokemuksille annettaan liian paljon merkitystä. Sen sijaan menneisyyden kokemuksia voidaan tarkastella uudessa valossa, niitä ei tarvitse eikä pidä piilotella, mutta myöskin jos tarkastelee niitä aivan neutraalisti, niin voi huomata, että niillä tapahtumilla ei ole tässä hetkessä juurikaan mitään tekemistä. Mutta niiden piilottelu tai tarpeeton vaaliminen, voi aiheuttaa katkeruutta, josta ei päästä eroon, ellei myös noiden katkerien tapahtumien herättämistä tunteista olla halukkaita päästämään irti.
Jossain vaiheessa elämää saattaa tapahtua sellaista, joka laukaisee nuo vanhat muistot, ja silloin niistä voi myös vapautua. Ne eivät ole vaikuttamassa tässä ja nyt, muuten kuin siellä omassa mielessä.
Ihmiset ovat todellakin oppivaista lajia, ja juuri tuskalliset kokemukset saattavat olla parhaita opettajia, jos ne uskaltaa kohdata ilman piilottelua tai niissä roikkumista.
syyskuu 30, 2008 at 10:26 ip
Haluan kommentoida sitä, että mieliala vaikuttaa paranemiseen. Sitähän ei ole todistettu tutkimuksilla kuten monesti väitetään. Lumelääkityksen tehoa ei edes olisi mahdollista tutkia vakavien sairauksien kohdalla, sitä ei eettinen lautakunta hyväksyisi.
Vaikean msennuksen tehokkain hoito tutkimusten mukaan on terapia ja lääkehoito, joka ylläpitää toimintakykyä. Tutkimusten mukaan terapia (tai tarkemmin; terapetin ja asiakkaan hyvä kommunikaatio asiakkaan mielestä) edistää yksinäänkin tehokkaasti paranemista, paremmin kuin pelkkä lääkehoito. Fyysisista sairauksista on tutkittu ainakin rintasyövästä paranemista. Laaja joukko rintasyöpää sairastavia henkisen kasvun keskuksesta apua hakevia amerikkalaisia naisia osallistui tutkimukseen ja heidän kuolleisuutensa oli merkittävästi verrokkiryhmää suurempi. Syitä ei analysoitu, mahdollisesti heidän syöpänsä oli ärhäkkäämpi tai he jättivät koululääketieteen hoidot ottamatta.
Henkisen kasvun oppaissa on mielestäni enimmäkseen hyvää, mutta väite psyyken vaikutuksista fyysiseen terveyteen ja siitä tehtävät johtopäätökset ovat eettisesti ongelmallisia. Ketäänhän ei voi kieltää uskomasta tieteeseen; tässä mennään juuri uskonnon puolelle, kautta aikojenhan on sanottu ettei lääkkeitä tai lääkäreitä tarvita, koska Jumala parantaa. Nyt jumalan tilalla on vain oikein viritetty mieli.
syyskuu 30, 2008 at 10:38 ip
Anna
Kiitos mielenkiintoisesta kommentista. Tutkimuksia näistä asioista löytyy niin monenlaisia. Oikeastaan ihan riippuen siitä, mitä yritetään todistaa.
En todellakaan tuossa kirjoitusessani yritä väittää, että ihmisten tuli luopua esim. uskostaan mihinkään, esim. koululääketieteeseen tai lääkkeisiin. Usein on todellakin myös paranemisen kannalta hyvinkin hyödyllistä, että hoito aloitetaan perinteisillä keinoilla, joihin potilaskin luottaa. Mutta jatkossa paraneminen on toki paljon kiinni myös siitä omasta mielialasta.
Ketään ei todellakaan voi eikä pidä kieltää uskomasta, olipa se usko sitten ihan mitä vain. Uskonnot edellyttävät sokeaa uskoa, se ei ole tietoa tai varmuutta asiasta.
Nämä on sellaisia asioita, että kenenkään ei pidä uskoa mitään sellaista, jota oma järki ei hyväksy todeksi.
lokakuu 1, 2008 at 12:13 ap
Tarkennan vielä vähän noista masennustutkimuksista joista enemmän tiedän: mainitsemassani tutkimustuloksessa oli mukana kymmeniä masennuksesta toipumista käsittäviä tutkimuksia (siis se oli ns. kirjallisuustutkimus), mukana oli myös useita sellaisia tutkimuksia, joissa oli käytetty lumelääkettä terapian kanssa tai ilman. Kirjallisuustutkimuksen perusteella vertailtiin mm. eri terapiamenetelmiä ja johtopäätös oli ettei terapiamenetlmien vaikuttavuudessa todettu eroja. Kaikkein merkityksellisin asia toipumisen kannalta oli terapiasuhteen jatkuvuus ja asiakkaan kokema hyvä vuorovaikutussuhde terapeutin kanssa. Tämän perusteella Stakesin hoitosuosituksiin tulikin 90-luvun alkupuolella kohta: “Pyrittävä jatkuvaan, dialogiseen hoitosuhteeseen asiakkaan kanssa.”
Olet aivan oikeassa Itkupilli siinä että tutkimuksissa joskus on kyse siitä, että halutaan todistaa jotain. Esimerkiksi tuon kirjalliosuustutkimuksen taustalla oli pääänvaiva siitä korvataanko myös lyhyitä terapioita; siis korvaako KELA. Nykyäänhän korvataan, mikä mielestäni on oikein. Kannatan sitä että asiakas tietää itse mikä terapiamenetelmä sopii ja auttaa häntä ja nythän on saatu sille väitteelle myös näyttöä.
Sellainen tutkimus jossa tutkittaisiin esimerkiksi useita henkisen kasvun menetelmiä verrokkiryhminä terapiamentelmiä ja lääkehoitoa tai pelkkää terapiaa / pelkkää lumelääkettä saavia potilaita olisi aika helppo järjestää, mutta sellaista ei tietääkseni ole järjestetty. Tuolloin voitaisiin tutkia lievää/keskivaikeaa masennusta potevia ja saada näöyttöä henkisen kasvun menetelmien vaikuttavuudesta mielenterveyteen. Itse uskon että saataisiin samantapaisia tuloksia kuin uskonnoista. Jos taustalla ei ole vakavaa mielenterveyssairautta joka vaatii lääkehoitoa (kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsofrenia jne) ihmiset kokevat uskonnon mielenterveyttään kohentavana asiana ja näin varmaan olisi myös jos tutkittaisiin henkisen kasvun menetelmiä.
Vielä lopuksi, olen itse asiassa samaa mieltä siitä että mielenrauha, mieliala kohentaa mielenterveyttä ja saa ihmiset kokemaan terveytensäkin parempana (vaikkei se sitä olisikaan) – jälkimmäinen on todettu tutkimuksissa, jotka koskivat reumaa sairastavia potilaita eli ne jotka kokivat mielenterveytensä hyväksi, kokivat itsensä terveemmiksi kuin yhtä sairaat potilaat, jotka kokivat mielenterveytensä huonoksi. En halua väitellä tai väittää vastaan, halusin vain tuoda pienen varauksen siihen mitä “tutkimukset” todistavat varsinkaan mielenterveyden osalta, joka on niin monitahoinen asia. Sen takia tutkijat itse ovat aina varpaisillaan kun tutkimuksesta tehdään lehtijuttu… niin moni asia voidaan ymmärtää väärin, siis tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä
lokakuu 1, 2008 at 3:19 ip
Anna
Ymmärrän hyvin tuon pointtisi, ja en minä noita omia juttuja kirjoita siksi, että yrittäisin käännyttää ihmisiä mihinkään suuntaan, oikeastaan vain haluan herätellä ajatuksia. On aina ihan terveellistä välillä kyseenalaistaa omia uskomuksiaan.
Ja mitä tulee tuohon henkisenkasvunkirjallisuuteen ja muuhun touhuun, niin niistäkin suuri osa on aika köykästä, joten niitäkään ei pitäisi yleistää ja sysätä samaan kategoriaan. Useat “opit” onkin juuri ihan samaa kuin uskonnot, myöskin vain kiertoteitä. Ja korviketta. Mutta tietty monet kiertotiet saattavat lopulta johtaa myös oikealle polulle.
Tuli muuten mieleeni, että myös viimeaikoina on tehty hyvin mielenkiintoisia DNA-tutkimuksia, jotka osaltaa selittävät esim. ihme- ja kaukoparantamisia, myös kvanttifyysiikan saralta on mielenkiitoisia tuloksia. Joten tuntuu, että tiede alkaa myös lähestyä sellaista näkemystä, että tämä fyysinen “realiteetti” on vain harhaa, vain mielen heijastusta. Jolloin tietysti voidaan käydä käsiksi ongelmaan siellä missä on seuraus, mutta ongelma voidaan ratkaista myös siellä missä on sen syy. Mutta kirjoittelen näitä nyt enemmänkin tähän ihan keskustelua herättämään, en missään tapauksessa tarkoita, että kenenkään pitäisi nyt uskoa näitä juttuja pätkääkään.
lokakuu 1, 2008 at 11:38 ip
Kommenttini johtui siitä että luin juuri Tollen kaksi kirjaa ja kolmas on alussa, sinä et ole kirjoituksissasi ainakaan niissä joita olen lukenut kehottanut ketään esimerkiksi lopettamaan lääkitystä tms. vaan tekemään kuten itsestä tuntuu oikealle.
Siinä kulkee mielestäni raja, ei ole ongelma jos itse uskoo paranevansa ilman lääkkeitä ja tekee ratkaisunsa, mutta jos koettaa vakuuttaa toista luopumaan vaikkapa syöpälääkityksesta tai masennuslääkityksestä, ottaa vastuuta joka kuuluu lääkärille. Olen vähän herkkänä aiheeseen, koska mielestäni eräs tuttavani tuli hyväksikäytetyksi tässä suhteessa, hän kuoli syöpään käytettyään rahojaan humpuukihoitoihin.
Olen samaa mieltä siinä että fyysinen realiteetti on tavallaan jopa heikompi kuin mieli. Mieli ei voita kuolemaa, mutta suggestioiden voima on uskomaton, hyvin dokumentoitu on esimerkiksi hypnoosi ja kivunlievitys, tunnetaan tapauksia että leikkauksia on tehty hypnoosissa ilman narkoosia eli mielen voima on todella mahtava ja kunnioitettava. Se on oikea imperiumi ja herättää minussa kunnioitusta ja sen vuoksi olisikin minusta tärkeää ettei sitä käytettäisi potilasta vastaan kuten kävi tuttavani tapauksessa. Vaikka olo tuntuisi paremmalta ja kipuja ei olisi niin paljon, sairaus etenee silti ja sitä voi lääketieteen keinoin hidastaa.
Tälläisiä ajatuksia oli viestini takana
lokakuu 2, 2008 at 7:28 ap
Anna
Mä olen oikein iloinen, että tästäkin asiasta voi keskustella täällä. Koska mä toisaalta haluan sanoa joitakin asioita ihan suoraan, en niin, että jokaiseen juttuun pitäisi laittaa kaiken maailman varoitukset ja jaaritukset, että toisaalta ja toisaalta. Mä luotan siinä mielessä lukijoihin, että jokainen tekee omat johtopäätöksensä, enkä toisaalta katso olevani sen tason auktoriteetti, että kukaan nyt rupeasi radikaalisti muuttamaan esim. lääkityksiään tai elämäntapaansa, sen perusteella mitä minä kerron omasta elämästäni.
Joten uskallan kertoa ajatuksiani, koska saattaa olla, että joku ihminen voi olla juuri siinä tilanteessa, että jonkilainen “herätys” on tarpeen. Sellainen vaihe monille elämässä tulee, ja silloin on tärkeää että on rohkeutta kuunnella myös sitä omaa intuitiota ja sydäntään ja uskaltaa ihan rohkeasti kyseenalaistaa omat uskomukset.
Ymmärrän kyllä tuon huolesi, on totta että monet sortuu ihan kaiken maailma huuhaa touhuihin, mutta niillä nyt ei oikeastaan ole yhtään sen enempää tekemistä todellisen oivalluksen kanssa, kuin esim. uskonnoilla. Vaikka sellaiset luokitellaan samaan henkisenkasvun kategoriaan.
Tollen kirjat on mielestäni asiallisesti ja suorasukaisesti kirjoitettuja. Niitä lukiessa ei tarvitse kantaa huolta muiden ymmärryksestä, niitä ei tarvitse lukea niin, että mitähän tästä joku toinen ajattelee. Jokaiselle ihmiselle riittää, että hän keskittyy vain siihen omaan mieleen, toisen mielestä ei tarvitse kantaa vastuuta. Se on myös sellainen taakka, jota jotkut kantaa, mutta jokaisen on kannettava itse se ristinsä (huh tuo oli nyt hiukan vahva vertaus, mutta ymmärrät mitä tarkoitan). Tilanne on sitten toinen, jos joku kääntyy puoleesi ja pyytä apua tai neuvoa. Mutta jos niin ei käy, niin silloin jokaiselle on suotava se oma polkunsa.
lokakuu 2, 2008 at 9:51 ip
Pakko vielä palata tänne kerran, koska tämä kappaleesi alkoi ärsyttää minua vietävästi.
“Mitä nyt tulee lääkkeisiin, niin uskon, että et reakoisi ärsyyntyen, jos itse olisit aivan täysin tyytyväinen niihin. Ne salaiset omat epäluulot painaa mieltä, ja sitten kun joku laukaisee ääneen niitä ajatuksia, niin se ärstyttää.”
En voi sietää keskusteluissa sitä, että keskustelukumppani ryhtyy analysoimaan MINUA ja PÄÄTTÄMÄÄN, miten minä tunnen ja koen.
Tuo sinun teoriasi reagoinnista on sikäli alkeellinen, että me ihmiset hermostumme eri asioista ja minä hermostun AINA, kun koen jonkun vähättelevän mitä tahansa sairauksia ja perustelemalla niitä ihmisen omalla asenteella. Sillä ei siis ole mitään tekemistä ensi kädessä pillereiden kanssa.
lokakuu 2, 2008 at 9:55 ip
Niin ja vielä: Luulen, että “pääongelmaiset” ovat “saaneet” kyseenalaistaa omat tapansa, asenteensa ja sen lääkityksensäkin aika monta kertaa, joten minua luonnollisesti ärsyttää sellainen, että minulle tullaa selvittämään, etten osaa kyseenalaistaa tmv. Harvalle ei-psykoottiselle tapaukselle tuo lääkkeiden aloittaminen ei ole mikään pikkujuttu. Joillekin tietty voi olla.
lokakuu 3, 2008 at 5:10 ap
Ääh, pakko vielä tulla kertomaan, että vaikka koen jotkin sanomiset ärsyttävinä, niin se ei tarkoita että sinä ihmisenä olisit ärsyttävä.
Pidän sinusta monin puolin ja ajattelen niin, että mielipiteet saavat “riidellä”. Toivottavasti en antanut itsestäni sellaista kuvaa, että hyökkään henkilökohtaisesti jotenkin sinua vastaan. Se ei ainakaan missään tapauksessa ole tarkoitukseni.
lokakuu 3, 2008 at 6:55 ap
Elegia
Mä tein tuossa virheen, että osoitin tuon ajatuksen henkilökohtaisesti sinulle, koska en todellakaan tarkoittanut, että se olisi jotekin sinulle tyypillinen ajattelutapa. Koska tuo reaktiotapa on yhteistä kaikille ihmisille, ja se ei todellakaan koske vain sairauksia tai lääkkeitä yms. Eikä tuo ole mikään oma havaintoni, vaan yhteistä ihmisille on ärsyyntyä asioista, jotka itselle ovat arkapaikka. Mutta vaikka tuo ei ole mikään oma ideani, niin sen kyllä näkee käytännössä, jos kiinnittää huomiota siihen, mistä kukakin ärsyyntyy. Tiedän se itsestänikin, jotkin aiheet nostavat karvani pystyyn, ne voi olla asioita, joista itse puhun paljonkin, joskus jopa lasken leikkiäkin, mutta jos joku toinen sanoo saman asian, niin se ärsyttää.
Esimerkkinä voisi kertoa syvästä masennuskaudestani, silloin itse heitin siitä hurttiahuumoria, mutta jos joku tuli lohduttelemaan tai vähättelemään oloani, niin se sai mussa melkein raivon heräämään. Kaikki tsemppaukset vain ahdisti enemmän ja vajosin entistä syvemmälle, jos koin, että mun pitäisi vielä jaksaa tehdäkin jotain.
Toinen on esim. suhde vanhempiini, se on aiha josta voin jauhaa ihan miten paljon vain, mutta en kestä, että kuulen jonkun muun yhtyvän ajatuksiini.
Poikkeuksena noihin oli se, että tuossa masennusvaiheessa pystyin kyllä puhumaan asiasta ihmisten kanssa, jotka olivat käyneet läpi samanlaista, silloin saatettiin yhteisesti jopa saada hysteerisiä naurokohtauksia, jossa ulvottiin noille omille ongelmille, mutta en olisi koskaan voinut myöntää asiaa samoin “ulkopuolisille”. Vanhempiani voin analysoida vain siskoni kanssa, ilman että puolustusreaktio herää.
Joten Elegia, en todellakaan halua väheksyä mitenkään tilannettasi, ja jokaisella on ihan oma juttunsa, mutta on joitan asioita, jotka vaan tuntuvat olevan yhteisiä ihmisluonnolle.
Ja varsinkin, juuri tuo, että se lääkkeiden aloittaminen ei ole pikkujuttu, vaan sitä joutuu kyseenalaistamaan lukuisia kertoja, voi tehdäkin siitä herkän alueen. Se on jotekin omassa mielessä tulehtunut kohta, ja siihen tökkääminen sattuu. Mutta tätä en sano todellakaan vierestä arvostellen, vaan sanon sen, koska itsekin reakoin juuri samoin, inhimillisenä olentona.
Ja mä kanssa pidän susta todella paljon, mä ihailen sun ärhäkkää ja suorasuokaista tapaasi, mä en vielä kaikilla alueilla ehkä pysty niin avoimeen itsetutkisteluun, koska jotku asiat on mulle liian arkoja.
lokakuu 4, 2008 at 11:33 ap
Itkis, sanon suoraan että tässä kirjoituksessasi juurikin pillereiden (siis lääkkeiden) vetämisen vertaaminen pakoon tai ongelmien väistelyyn sai minussa aikaan ärsytyksen.
Olen kuitenkin sinut lääkkeitteni kanssa – olen elänyt ilman niitä ja niiden kanssa ja täytyy sanoa, että elämä niiden kanssa on ollut enemmän elämää.
Minun suuri harmitus on ennakko- ja harhaluulot, jotka liittyvät lääkkeisiin. Kuvitellaan, että ne ovat jotain onnellisuuspillereitä tmv. Kuitenkin uskoisin, että kaikki lääkkeitä itse kokeilleet tai käyttäneet tietävät, ettei sellaisia olekaan – se on median luoma harha, joka valitettavasti pilaa lääkkeiden maineen. Monet ns. terveet kuvittelevat, että päävammaiset haluavat helpon tien onneen tai ettei heillä oikeasti ongelmia olekaan.
Minua tuollainen sattuu, koska syön itsekin lääkkeitä. Totta kai minua loukkaa, jos ajattelen jonkun kuvittelevan minun olevan niin tyhmä, että luulen löytäväni onnen pilleripurkista tai vaihtoehtoisesti pakenevani pillerimaailmaan ongelmia.
Usein näiden nappien tarkoitus on siinä, että saa voimaa edes nousta sängystä. Ne mahdollistavat niiden ongelmien käsittelyyn esim. terapiassa. Toisaalta on olemassa ihmisiä, joiden aivokemiat ovat niin sekaisin, että ne pitää korjata lääkkeitä. Tällaisille ei terapiasta ole hyötyä, koska syy on ns. ”elimellinen”.
Itse hyödyn terapiasta, vaikka siinäkin on varjopuolensa. Varjoista olen maininnut omassa blogissani, joten en toista niitä täällä, ellet erikseen halua.
En koe, että olen valinnut pidemmän tien helvetissä tai vastaavaa. Koen, että olen vihdoin löytänyt ainoan tien eheytyä. Minun tapauksessani se ei onnistu ilman lääkitystä – olenhan oireillut ikäni. Lääkityksellä ei poisteta paskaa, mutta lievitetään oireita jotta niitä yleensäkään voidaan käsitellä.
Minulle sairauden myöntäminen ja lääkkeet muuten olivat kauhea asia – se oli heikkouden ja haavoittuvaisuuden osoitus. Se on kauheaa perfektionistille.
Kamala avautuminen tuli taas. En haluaisi olla ärhäkkä, mutta minulla on todella suuri itsesuojelutarve. Kun on pienestä pitäen täytynyt pitää puoliaan, niin kaipa se vaisto vieläkin elää minussa.
Minusta on hienoa, että uskallat nostaa tällaisen tulenaran aiheen esille. Tässä on tullut itsekin sen myötä ajateltua kaikenlaista.
Minulla on muuten samantyyppinen suhtauminen vanhempiini: saan itse kritisoida ja haukkua heitä, mutta saan raivarit, jos joku “ulkopuolinen” rohkenee niin tehdä.
lokakuu 4, 2008 at 11:44 ap
Elegia
Mä uskallan kirjoitella tälläisistäkin mietteistä tänne blogille, mutta en koskaan henkilökohtaisesti rupea näistä asioista edes puhumaan, jos toinen osapuoli ei itse ilmaise kiinnostustaan. En hiisku mielipiteistäni sanaakaan.
Mä tunnen kyllä monia “päävaivaisia”, jotka ovat olleet vuosikausi lääkityksellä, en ikinä mene neuvomaan tai tuputtamaan omaa mielipidettäni. Mutta kuuntelen kyllä ja autan jos voin. Voi kertoa, että asia on minulle erittäin tuttu, olen erittäin läheisesti seurannut useammankin erittäin läheisen ihmisen elämää. Ja nuo lääkitykset on mulle erittäin tuttuja.
Mutta tälläin ei henkilökohtaisella tasolla tosiaan uskallan sanoa enemmän, koska mulla on siihen tarve. Mä olen kanssa joutunut näitä asioita miettimään erittäin vakavasti. Ja siksi myös olen joutunut perehtymään aiheeseen.
Mä ymmärrän oikein hyvin, että tälläiset jutut voi ärsyttää, mutta mitä sitten, mä en aliarvioi ihmisten kykyä itse käsitellä näitä, enkä pelkää sitä, että joku mulla suuttuisi. Ennen olin liian kiltti, en uskaltanut sanoa mitään, mutta olen oppinut, että voin sanoa kyllä rohkeastikin asioita, ei se ole vaarallista, ärsytys voi monesti olla ihan hyväksikin.
En tee sitä kyllä tarkoituksella, en yritä ärsyttää, mutta en siis usko, että on kenellekkään vaaraksi myöskään jos ärsyyntyy.
lokakuu 4, 2008 at 12:40 ip
Elegia, jos oikein olen ymmärtänyt niin Itkis esittää täällä omat näkemyksensä, vaikka hän itsekin ymmärtää että ne ovat kärjekkäitä ja mustavalkoisiakin välillä, ts. tarkoituksellista “herättelyä”. Viimeistä totuutta ei ole hallussaan meillä kenelläkään, joten se herättelee kommentoimaan mitä varmemmin mielipiteitään esittää.
Olen huomannut että yllättävän moni ajattelee kuten Itkis että terapia ja lääkkeet ovat keinotekoista pakoa elämän ongelmista. Itse lukeudun siihen porukkaan jonka mielestä terapiapalveluita pitäisi lisätä, koska moni potee lievää masennusta tietämättään nimittäen sitä esimerkiksi stressiksi. Kun “stressi” jatkuu riittävän kauan, seuraa “burn out” eli toimintakyky katoaa kokonaan tai osittain (keskivaikea ja vaikea masennus). Lääkitys on vähän sama juttu kuin kainalosauvat silloin kun jalka on poikki, paitsi ettei kukaan kyseenalaista kainalosauvojen tarvetta
Masennuksen hoitoa kyseenalaistetaan yhä, vaikka se on henkeä uhkaava sairaus siinä missä syöpäkin.
lokakuu 4, 2008 at 12:51 ip
Anna
Tuossa kirjoituksessa kirjoitin tuskasta, en sairauksista. Kirjoitin sellaisesta ahdistuksesta, jota haluaa välttää kohtaamasta. Kun elämässä tapahtuu jotakin ikävää ja odottamatonta, niin sen sijaan, että uskaltaisi kohdata sen tuskan, niin yritetään kiertää sitä kaikin keinon, kiertää ja siirtää sitä kohtaamista ehkä johonkin hamaan tulevaisuuteen.
Mutta jossain taka-alalla se kuitenkin odottelee, masennus voi lievittää kyllä, ja joissakin tapauksissa se on paikallaankin, että esim. akuutissa vaiheessa saattaa olla muitakin asoita elämässä, joista pitää selvitä.
Silloin voi lääkkeistä ja terapiasta olla aluksi todella paljon apua. Mutta silti itse asian kohtaaminen jossakin vaiheessa on välttämätöntä.
Ja mitä nopeammin sen uskaltaa tehdä, sitä lyhyemmäksi jää sen vaikutus myös alitajunnassa mieltä vaivaavana asiana, koska sen oikeiden hoitaminen, ei poista sitä syytä.
Kun tuollaisia draumaattisia tapahtumia ei uskalleta kohdata, niin ne kasvaa mielenkätköissä lopulta ylipääsemättömiksi jättiläisiksi.
Mutta kun tuskallisen asian myöntää tapahtuneeski, ja sallii itselleen ne tunteet, joita se aiheuttaa, niin tuo jättiläinen alkaa kutistua yhä pienemmäksi. Lopulta se voi olla vain muisto, joka ei edes tunnetasolla enää tunnahda, vaikka se on voinut tuntuä ylipääsemättömältä vaikeudelta.
Joten en nyt mitenkään tossa kirjoituksessani ottanut kantaa muussa mielessä kuin tilanteessa, jossa ei uskalla kohdata omaa tuskaansa.
lokakuu 4, 2008 at 11:38 ip
Itkis, ymmärsin kyllä että kerroit ensin omasta kokemuksestasi ja teit sitten sen perusteella laajempiakin johtopäätöksiä. Mielestäni kirjoitat hyvin ja osaat ilmaista ajatuksesi toisia ihmisiä arvostaen ja kunnioittaen. Sen vuoksi minua hätkähdytti sama lause kuin Elegiaakin; hätkähdyttävyys ei johtunut siitä että kaipaisin herättelyä, vaan siitä että olin tunnistavani ennakkoluuloja, joita edelleen liittyy psyykkisiin sairauksiin kuten masennukseen ja sen hoitoon.
Voidaan esimerkiksi sanoa ettei masentunut uskalla kohdata tuskaansa, mutta se on mielestäni masennuksen OIRE eikä syy; masentuneesta tuntuu ettei hän uskalla eikä osaa mitään, sen tajuaminen ei minusta ole mikään ratkaisu, vaan osa ongelmaa.
Mutta tosiaan ymmärrän Itkupilli mitä sä tarkoitat kirjoituksellasi. Tunteiden salliminen, tuskallisten asioiden läpikäyminen ovat olennaisia paranemisessa minunkin mielestäni. Se että niitä tiedostaa vähitellen tunteen tasolla eikä älyllisesti, vaan hitaasti edeten, on ehkä psyyken tapa suojautua liian rankoilta asioilta. Puhutaan puolustusmekanismeista, joita psykoterapiassa puretaan vähitellen muistaen että puolustusmekanismit (esim. pako kiireeseen, päihteisiin jne.) ovat alun perin syntyneet psyyken suojaamikseksi, ei siksi että ihminen olisi jotenkin erityisen pelokas tai huono tiedostamaan käytöksensä syitä. Iso osa psykoterapiasta on just oireiden tarkastelua “ymmärtäväisesti” siten että ymmärtää mihin puolustusmekanismeja on tarvinnut ja miksi on valinnut juuri sellaisia puolustuskeinoja (alkoholinkäyttö, tuhoisat ihmissuhteet, mitä nyt kenelläkin on) kuin on valinnut.
Koska syyt masennukseen ovat moninaiset, ei yksinkertaista ja kaikille sopivaa paranemisreseptiäkään ole tarjolla, niin hyvä kuin se olisikin. Reseptia on etsitty varmaan niin kauan kun ihminen on maan päällä elänyt, ratkaisua kärsimykseen, tuskaan ja epäoikeudenmukaisuuteen, mutta vielä ei ole löytynyt yhtä ainoaa.. eikä edes viittä parasta
Ei psykoterapiakaan voi aina parantaa. Joitakin ihmisiä auttaa uskonto, toisia jooga jne. Ja minua on omalla tielläni auttanut myös Kyynelkanava, kyllä minä Tollen ajatuksista tykkäsin ja myös kirjoituksistasi olen tykännyt Itkupilli, vaikken kaikesta olekaan samaa mieltä.
lokakuu 5, 2008 at 7:38 ip
Anna
Vielä 5 vuotta sitten olisin kirjoittanut hyvin samanlaisia kommentteja kuin sinä, ja oikeastaan muistankin “väitelleeni” joskus ihan samaan tyyliin.
Mutta edelleenkään en keskustele tälläisistä asioista livenä kenenkään kanssa, ellei toinen osapuoli tee aloitetta ja erityisesti halua kuulla mielipidettäni.
Nyt täällä komenttien puolella annoin keskustelun mennä hiukan pidemmälle kuin olin ajatellut, sekin johtui siitä, että kommenteissa asiaa vedettiin hiukan pidemmälle. Joten siksi tartuin syöttiin, mietin kyllä ekaks hiukan, mutta ajattelin, että antaa mennä, koska mielestäni on mukava, että täällä syntyy keskustelua ja nämä kommentit herättää ajatuksia.
Olen tosi iloinen, että olet tuonut tähän monia näkökulmia. Se rikastuttaa näitä keskusteluja, ja mä uskon, että jokainen lukija osaa itse tehdä omat johtopäätökset, minä en yritä käännyttää ketään, mutta luonnollisesti on mukava, kun pääsee kirjoittelemaan sellaisista asioista, joita on oppinut ja oivaltanut.