Mutta edelleenkään en keskustele tälläisistä asioista livenä kenenkään kanssa, ellei toinen osapuoli tee aloitetta ja erityisesti halua kuulla mielipidettäni.

Nyt täällä komenttien puolella annoin keskustelun mennä hiukan pidemmälle kuin olin ajatellut, sekin johtui siitä, että kommenteissa asiaa vedettiin hiukan pidemmälle. Joten siksi tartuin syöttiin, mietin kyllä ekaks hiukan, mutta ajattelin, että antaa mennä, koska mielestäni on mukava, että täällä syntyy keskustelua ja nämä kommentit herättää ajatuksia.

Olen tosi iloinen, että olet tuonut tähän monia näkökulmia. Se rikastuttaa näitä keskusteluja, ja mä uskon, että jokainen lukija osaa itse tehdä omat johtopäätökset, minä en yritä käännyttää ketään, mutta luonnollisesti on mukava, kun pääsee kirjoittelemaan sellaisista asioista, joita on oppinut ja oivaltanut.

Voidaan esimerkiksi sanoa ettei masentunut uskalla kohdata tuskaansa, mutta se on mielestäni masennuksen OIRE eikä syy; masentuneesta tuntuu ettei hän uskalla eikä osaa mitään, sen tajuaminen ei minusta ole mikään ratkaisu, vaan osa ongelmaa.

Mutta tosiaan ymmärrän Itkupilli mitä sä tarkoitat kirjoituksellasi. Tunteiden salliminen, tuskallisten asioiden läpikäyminen ovat olennaisia paranemisessa minunkin mielestäni. Se että niitä tiedostaa vähitellen tunteen tasolla eikä älyllisesti, vaan hitaasti edeten, on ehkä psyyken tapa suojautua liian rankoilta asioilta. Puhutaan puolustusmekanismeista, joita psykoterapiassa puretaan vähitellen muistaen että puolustusmekanismit (esim. pako kiireeseen, päihteisiin jne.) ovat alun perin syntyneet psyyken suojaamikseksi, ei siksi että ihminen olisi jotenkin erityisen pelokas tai huono tiedostamaan käytöksensä syitä. Iso osa psykoterapiasta on just oireiden tarkastelua “ymmärtäväisesti” siten että ymmärtää mihin puolustusmekanismeja on tarvinnut ja miksi on valinnut juuri sellaisia puolustuskeinoja (alkoholinkäyttö, tuhoisat ihmissuhteet, mitä nyt kenelläkin on) kuin on valinnut.

Koska syyt masennukseen ovat moninaiset, ei yksinkertaista ja kaikille sopivaa paranemisreseptiäkään ole tarjolla, niin hyvä kuin se olisikin. Reseptia on etsitty varmaan niin kauan kun ihminen on maan päällä elänyt, ratkaisua kärsimykseen, tuskaan ja epäoikeudenmukaisuuteen, mutta vielä ei ole löytynyt yhtä ainoaa.. eikä edes viittä parasta Ei psykoterapiakaan voi aina parantaa. Joitakin ihmisiä auttaa uskonto, toisia jooga jne. Ja minua on omalla tielläni auttanut myös Kyynelkanava, kyllä minä Tollen ajatuksista tykkäsin ja myös kirjoituksistasi olen tykännyt Itkupilli, vaikken kaikesta olekaan samaa mieltä.

Mutta jossain taka-alalla se kuitenkin odottelee, masennus voi lievittää kyllä, ja joissakin tapauksissa se on paikallaankin, että esim. akuutissa vaiheessa saattaa olla muitakin asoita elämässä, joista pitää selvitä.

Silloin voi lääkkeistä ja terapiasta olla aluksi todella paljon apua. Mutta silti itse asian kohtaaminen jossakin vaiheessa on välttämätöntä.

Ja mitä nopeammin sen uskaltaa tehdä, sitä lyhyemmäksi jää sen vaikutus myös alitajunnassa mieltä vaivaavana asiana, koska sen oikeiden hoitaminen, ei poista sitä syytä.

Kun tuollaisia draumaattisia tapahtumia ei uskalleta kohdata, niin ne kasvaa mielenkätköissä lopulta ylipääsemättömiksi jättiläisiksi.

Mutta kun tuskallisen asian myöntää tapahtuneeski, ja sallii itselleen ne tunteet, joita se aiheuttaa, niin tuo jättiläinen alkaa kutistua yhä pienemmäksi. Lopulta se voi olla vain muisto, joka ei edes tunnetasolla enää tunnahda, vaikka se on voinut tuntuä ylipääsemättömältä vaikeudelta.

Joten en nyt mitenkään tossa kirjoituksessani ottanut kantaa muussa mielessä kuin tilanteessa, jossa ei uskalla kohdata omaa tuskaansa.

Olen huomannut että yllättävän moni ajattelee kuten Itkis että terapia ja lääkkeet ovat keinotekoista pakoa elämän ongelmista. Itse lukeudun siihen porukkaan jonka mielestä terapiapalveluita pitäisi lisätä, koska moni potee lievää masennusta tietämättään nimittäen sitä esimerkiksi stressiksi. Kun “stressi” jatkuu riittävän kauan, seuraa “burn out” eli toimintakyky katoaa kokonaan tai osittain (keskivaikea ja vaikea masennus). Lääkitys on vähän sama juttu kuin kainalosauvat silloin kun jalka on poikki, paitsi ettei kukaan kyseenalaista kainalosauvojen tarvetta Masennuksen hoitoa kyseenalaistetaan yhä, vaikka se on henkeä uhkaava sairaus siinä missä syöpäkin.

Mutta tälläin ei henkilökohtaisella tasolla tosiaan uskallan sanoa enemmän, koska mulla on siihen tarve. Mä olen kanssa joutunut näitä asioita miettimään erittäin vakavasti. Ja siksi myös olen joutunut perehtymään aiheeseen.

Mä ymmärrän oikein hyvin, että tälläiset jutut voi ärsyttää, mutta mitä sitten, mä en aliarvioi ihmisten kykyä itse käsitellä näitä, enkä pelkää sitä, että joku mulla suuttuisi. Ennen olin liian kiltti, en uskaltanut sanoa mitään, mutta olen oppinut, että voin sanoa kyllä rohkeastikin asioita, ei se ole vaarallista, ärsytys voi monesti olla ihan hyväksikin.

En tee sitä kyllä tarkoituksella, en yritä ärsyttää, mutta en siis usko, että on kenellekkään vaaraksi myöskään jos ärsyyntyy.

Olen kuitenkin sinut lääkkeitteni kanssa – olen elänyt ilman niitä ja niiden kanssa ja täytyy sanoa, että elämä niiden kanssa on ollut enemmän elämää.

Minun suuri harmitus on ennakko- ja harhaluulot, jotka liittyvät lääkkeisiin. Kuvitellaan, että ne ovat jotain onnellisuuspillereitä tmv. Kuitenkin uskoisin, että kaikki lääkkeitä itse kokeilleet tai käyttäneet tietävät, ettei sellaisia olekaan – se on median luoma harha, joka valitettavasti pilaa lääkkeiden maineen. Monet ns. terveet kuvittelevat, että päävammaiset haluavat helpon tien onneen tai ettei heillä oikeasti ongelmia olekaan.

Minua tuollainen sattuu, koska syön itsekin lääkkeitä. Totta kai minua loukkaa, jos ajattelen jonkun kuvittelevan minun olevan niin tyhmä, että luulen löytäväni onnen pilleripurkista tai vaihtoehtoisesti pakenevani pillerimaailmaan ongelmia.

Usein näiden nappien tarkoitus on siinä, että saa voimaa edes nousta sängystä. Ne mahdollistavat niiden ongelmien käsittelyyn esim. terapiassa. Toisaalta on olemassa ihmisiä, joiden aivokemiat ovat niin sekaisin, että ne pitää korjata lääkkeitä. Tällaisille ei terapiasta ole hyötyä, koska syy on ns. ”elimellinen”.

Itse hyödyn terapiasta, vaikka siinäkin on varjopuolensa. Varjoista olen maininnut omassa blogissani, joten en toista niitä täällä, ellet erikseen halua.

En koe, että olen valinnut pidemmän tien helvetissä tai vastaavaa. Koen, että olen vihdoin löytänyt ainoan tien eheytyä. Minun tapauksessani se ei onnistu ilman lääkitystä – olenhan oireillut ikäni. Lääkityksellä ei poisteta paskaa, mutta lievitetään oireita jotta niitä yleensäkään voidaan käsitellä.

Minulle sairauden myöntäminen ja lääkkeet muuten olivat kauhea asia – se oli heikkouden ja haavoittuvaisuuden osoitus. Se on kauheaa perfektionistille.

Kamala avautuminen tuli taas. En haluaisi olla ärhäkkä, mutta minulla on todella suuri itsesuojelutarve. Kun on pienestä pitäen täytynyt pitää puoliaan, niin kaipa se vaisto vieläkin elää minussa.

Minusta on hienoa, että uskallat nostaa tällaisen tulenaran aiheen esille. Tässä on tullut itsekin sen myötä ajateltua kaikenlaista.

Minulla on muuten samantyyppinen suhtauminen vanhempiini: saan itse kritisoida ja haukkua heitä, mutta saan raivarit, jos joku “ulkopuolinen” rohkenee niin tehdä.

Esimerkkinä voisi kertoa syvästä masennuskaudestani, silloin itse heitin siitä hurttiahuumoria, mutta jos joku tuli lohduttelemaan tai vähättelemään oloani, niin se sai mussa melkein raivon heräämään. Kaikki tsemppaukset vain ahdisti enemmän ja vajosin entistä syvemmälle, jos koin, että mun pitäisi vielä jaksaa tehdäkin jotain.

Toinen on esim. suhde vanhempiini, se on aiha josta voin jauhaa ihan miten paljon vain, mutta en kestä, että kuulen jonkun muun yhtyvän ajatuksiini.

Poikkeuksena noihin oli se, että tuossa masennusvaiheessa pystyin kyllä puhumaan asiasta ihmisten kanssa, jotka olivat käyneet läpi samanlaista, silloin saatettiin yhteisesti jopa saada hysteerisiä naurokohtauksia, jossa ulvottiin noille omille ongelmille, mutta en olisi koskaan voinut myöntää asiaa samoin “ulkopuolisille”. Vanhempiani voin analysoida vain siskoni kanssa, ilman että puolustusreaktio herää.

Joten Elegia, en todellakaan halua väheksyä mitenkään tilannettasi, ja jokaisella on ihan oma juttunsa, mutta on joitan asioita, jotka vaan tuntuvat olevan yhteisiä ihmisluonnolle.

Ja varsinkin, juuri tuo, että se lääkkeiden aloittaminen ei ole pikkujuttu, vaan sitä joutuu kyseenalaistamaan lukuisia kertoja, voi tehdäkin siitä herkän alueen. Se on jotekin omassa mielessä tulehtunut kohta, ja siihen tökkääminen sattuu. Mutta tätä en sano todellakaan vierestä arvostellen, vaan sanon sen, koska itsekin reakoin juuri samoin, inhimillisenä olentona.

Ja mä kanssa pidän susta todella paljon, mä ihailen sun ärhäkkää ja suorasuokaista tapaasi, mä en vielä kaikilla alueilla ehkä pysty niin avoimeen itsetutkisteluun, koska jotku asiat on mulle liian arkoja.

Pidän sinusta monin puolin ja ajattelen niin, että mielipiteet saavat “riidellä”. Toivottavasti en antanut itsestäni sellaista kuvaa, että hyökkään henkilökohtaisesti jotenkin sinua vastaan. Se ei ainakaan missään tapauksessa ole tarkoitukseni.

“Mitä nyt tulee lääkkeisiin, niin uskon, että et reakoisi ärsyyntyen, jos itse olisit aivan täysin tyytyväinen niihin. Ne salaiset omat epäluulot painaa mieltä, ja sitten kun joku laukaisee ääneen niitä ajatuksia, niin se ärstyttää.”

En voi sietää keskusteluissa sitä, että keskustelukumppani ryhtyy analysoimaan MINUA ja PÄÄTTÄMÄÄN, miten minä tunnen ja koen.

Tuo sinun teoriasi reagoinnista on sikäli alkeellinen, että me ihmiset hermostumme eri asioista ja minä hermostun AINA, kun koen jonkun vähättelevän mitä tahansa sairauksia ja perustelemalla niitä ihmisen omalla asenteella. Sillä ei siis ole mitään tekemistä ensi kädessä pillereiden kanssa.