No niin, tämä ei kyllä varmaankaan ole edes uutinen monillekkaan bloggaajille, jotka ovat hiukan pidenpään seurailleet touhujani täällä blogosfäärissä. Nimittäin, on tullut aika vaihtaa tämänkin blogin osoitetta. Kyllä!

Mä halusin kokeilla tätä WP:tä, mutta en oikein tullut sinutksi tämän kanssa, joten Kyynelkanava vaihtaa takaisin Bloggerille. Uusi Kyynelkanava:

http://itkupillinkyynelkanava.blogspot.com/

Tätä blogia en varmaan enää päivittele, mutta jätän sen tänne, koska mulla on tuolla arkistoissa itsellenikin tärkeitä juttuja, joten niitä ja vanhoja juttuja pääsee tänne kyllä vielä selaamaan.

Uusi Kyynelkanava löytyy blogilistalta.

Täällä Kyynelkanavan puolella on ollut hiukan hiljaista.  Mulla tuppaa olemaan kiinnostuksen aiheet aina hyvin kausiluontoisia. Tänne kirjoittelen, kun on hiukan “syvällisempi” vaihe menossa. Nyt olen ollut pitkästä aikaa taas inspiroitunut kuvien tekemisestä. Valokuvaus on noussut kyllä ihan lempiharrastuksekseni,  mutta olen myös uudelleen innostunut kuvan käsittelystä. Ja kun olen puuhastellut tuollaisten “maallisten” harrastusten parissa, niin ajatuksetkin ovat olleet täällä “maan päällä”.

Joten ajattelin, että kun kerran puuhastelen nyt toisaalla, niin laitan tähän hiukan linkkejä, jos joitakin lukijoita mahdollisesti kiinnostaa mun muutkin aiheet:

Bohemian Itkupilli -Tällä hetkellä etupäässä kuvan käsittelyä ja muuta kokeilua. Välillä saattaa olla hiukan sisustelua ja arkista kotoista puuhastelua.

LAPD-Los Angeles Photo Diary ja LA Agent – Junk Paparazzi, näillä blogeilla esittelen kuvasatoa täältä kotikaupungistani.

KYYNELKAASUA - Kyynelkanavan maallisenpi blogiserkku, tällä hetkellä siellä pohditaan mm. USA:n pressanvaaleja, ympäristöpolitiikkaa, blogimaailman ilmiöitä tai ihan mitä mieleen milloinkin juolahtaa.  Itse en oikein jaksa ottaa vakavasti “vakavia” asioita, joten kirjoittelen hiukan “hakaneula” poskessa. Tervetuloa ompeluseuraan, jos blogimaailman juorut tai maailman parantaminen jaksaa yhtään kiinnostaa.

Kyllä minä tännekin taas palajan, kunhan sille päälle  satun, voi olla, että tällä hetkellä mun elämässä on ollut sen verran liikaa  murhetta ja vaarallsia tilanteita, että  tuntuu hyvältä välillä rupatella ja puuhastella ihan “tavallisten” asioiden parissa.

Mulla on ollut luovuus lähes täysin kateissa, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta en ole viime aikoina saanut juuri mitään aikaiseksi. Ajatukset pyörii nyt ihan toisaalla. Koti on jäänyt hiukan rempalleen, sisustus ja puutarha saavat nyt odottaa. Elämääni varjostaa kaksi surullista asiaa, jotka väkisinkin heittävät tummat varjot.

Nuo asiat ovat kuitenkin sellaisia, että en voi tehdä paljoakaan niiden suhteen. Oikeastaan en mitään. Mutta surulliset asiat omassa elämässä  jotenkin tekee empaattisemmaksi myös muita kohtaan. Silloin tulee miettineeksi myös niitä monia muita ihmisiä, jotka tällä hetkellä kamppailee surun kourissa.

Mutta on siis asioita, joihin en voi vaikuttaa. Mutta on myös asioita, joihin voin vaikuttaa. Ja tälläisinä aikoina, kun oma elämä on syystä tai toisesta alavireistä, niin väkisinkin tulee halu ottaa esille sellaisia ongelmia ja epäkohtia, joihin meillä ihmisillä on valtaa vaikuttaa. Me voimme tehdä jotain maailman surujen ja ahdistuksen helpottamiseksi. Me voimme itse vaikuttaa omalta osaltamme siihen miten maailma makaa. Vaikka se oma panos olisi pienikin, niin jos se on sentään oikeaan suuntaan, niin sen askeleen ottaminen kannattaa.

On ollut todella ihanaa saada kirjoitella ja keskustella monien uusien ystävien kanssa täällä blogimaailmassa, ette arvaa kuinka tärkeitä olette minulle. Kun puuttuu ne sellaiset tutut ja ystävät ympäriltä, joita mulla Suomessa oli suuri joukko, niin nyt tästä blogikirjoittelusta on tullut kahvikeskustelujen korvike. On mulla täällä toki jokusia ystäviä, mutta ei ehkä ihan siinä määrin, että saisin oman keskustelukiintiön täytetyksi.

Tietysti mä keskustelen myös ihan “oikeiden” ihmisten kanssa sinne Suomeen. Erityis kiitokset kuuluvat mun rakkaalle ystävälleni jo 25 vuoden takaa. Hän on aina seisonut vierelläni ja antanut aina sekä henkisen tukensa että myös konkreettista apua silloin kun olen niitä tarvinnut.  On ihanaa tietää, että on ihmisiä, jotka tukevat ja kannustavat ja ovat aina siinä vierellä. Ja tässä yhteydessä pitää myös mainita, että omat lapseni kuuluvat myös näiden ystävien joukkoon.

Hups, kuulostin ehkä liiankin dramaattiselta. Ei ole syytä huoleen, jatkan edelleen teidän kiusaamista ideologisella valittamisella ja henkisen kasvun huuhaalla. Ja saantapa vääntää jokusen uuden kollaasin tai vaikkapa askarrella uuden häkkyrän, jos taas inspis iskee. Pysykää kanavalla…jatkuu.

Mua on väsyttänyt viime aikoina tosi paljon, huomaan, että sellaista on yleisesti ollut liikkeellä. Ei siihen ole ollut kummenpaa syytä, mutta päivisin on ollut haluton olo, ei ole kiinnostanut paljon muu kuin löhöily. Tai sitten tässä koneen ääressä istuminen. Tänään kyllä kirjoitin mesengerissä niin, että mä pelkäsin jo jännetuppitulehdusta. Sormet oli jo ihan paksuina.

Nyt sitten onkin taas tuttu tilanne, olisi aika käydä nukkumaan, mutta uni ei tule. Yritin jo hetken pyöriä sängyssä, mutta mieli oli liian virkeä. Väsyttää kyllä, mutta viime aikoina on ollut vaikea silti vaipua uneen. En kyllä ota siitä mitään stressia, koska mun ei tarvitse mennä mihinkään, voin taas löhöillä huomisen, jos siltä tuntuu.

Mulle tää on ollut ihan uusi kokemus, olen ollut nyt reilun vuoden kotirouvana, tekemättä mitään leipätyötä. Tosin ennen tätä jaksoa teinkin töitä ilman kesälomia 11 vuotta. Usein 6 päivänä viikossa, joskus 7 päivänä. Työpäivät oli keskimäärin 10 tuntia. Sitä ennen olin 15 vuotta normaalilla 5 päivän työviikolla ja normaaleilla lomilla.  Joten nyt olen osannut ottaa rennosti, olen ottanut vain puuttuvat lomat nyt pitkänä pötkönä yhteen syssyyn. Ja on tuntunut mukavalta.

Tämä tuntuu niin ihanalta, elää ihan omaan rytmiin, välittämättä mistään aikatauluista. En tarvitse herätyskelloa. Teen vain juuri sitä mikä milloinkin huvittaa. Mutta välillä mieleen meinaa tietty hiipiä pieni syyllisyys; olenko etuoikeutettu, eihän kaikki toki voi tehdä ihan mitä haluaa. Vai voiko?

En minäkään uskonut tälläistä mahdolliseksi, mutta yks kaks elämässäni päätin, että haluan elää niin, että en tee mitään “pitäisi” periaatteella. Päätin, että haluan pois sellaisista vaatimuksista. Ja sitten vaan tämä kaikki tapahtui. Miten? En tiedä, mutta täällä minä nyt vaan istuskelen Kaliforniassa ja kirjoittelen rennosti blogille. Ei ole kiirettä mihinkään. Mutta taidan mennä kuitenkin nyt nukkumaan. Ehkä.

Yksi vinkki univaikeuksiin on se, että älä yritä nukahtaa. Mene sänkyyn ja päätä pysyä hereillä mahdollisimman kauan. Aamulla huomaat, että et onnistunut kovinkaan hyvin.

If you’re going through hell, keep going.

Winston Churchill

Tuska on sellainen asia elämässä, että sitä koittaa välttää, jos siihen vaan tarjoituu pienikin tilaisuus. Tuskalliset asiat halutaan jättää taakse mitä moninaisimmilla konsteilla. Tuskaa voi paeta alkoholiin tai huumeisiin. Tai sitä vastaan voi taistella pillereiden avulla. Sitä voi paeta uusiin suhteisiin ja ihmisjoukkoihin. Jos ei muuta, niin telkkarikin voi kelvata.

Itse onnistuin välttelemään tuskaa monella tavalla, en halunnut sitä kohdata silmästä silmään. Oikeastaan omat tuskanlähteeni ovat liittyneet ihmissuhteisiin. Nuorempana, kun yksi jätti, niin toinen otti. Livahdin jokaisesta kokemuksesta mahdollisimman pienellä tunteella. Jos mieleni täytti tyhjyys ja epätoivo, niin etsin nopeasti tilalle jotain korviketta.

Mutta sitten kerran tapahtuikin käänne. Kun minut jätti ihminen, jonka kuvittelin olevan koko elämäni, niin enää en kyennytkään etsimään korvikkeita. Minusta tuntui, että sellaista ei voi löytyä, joten entiset konstit tuntuivat täysin turhilta. Enää en uskonut, että uusi ihmissuhde tai ystävät ympärillä pystyisivät minua lohduttamaan. Alkoholi tai muut hetken helpotukset ei enää tuntuneet riittäviltä, itse asiassa aloin pelkäämään asioita, jotka hetkeksi olisivat voineet oloani helpottaa. Tiesin, että en päässyt sitä pakoon ja jos otin kiertotien, niin jouduin vain kulkemaan pidempään ja tuskallisemmin.

Tuo täydellinen stoppi elämässäni oli kuin siunaus. Minulla oli vain yksi päämäärä mielessä, en suostunut edes harkitsemaan mitään muuta. Minä halusin rakkaani takaisin, se oli ainut ajatus, joka piti minut hengissä. Muulla ei tuntunut olevan mitään merkitystä.

Vaikka olinkin väärässä, niin valitsin silti oikean reitin, valitsin reitin suoraan läpi tuskan, en malttanut poiketa tuolta tuskaiselta polulta välillä lepäämään. Tuskani oli niin suunnaton, että halusin vain päästä nopeasti perille. Matkaani vauhditti pieni toivon kipinä, se valaisi heikosti, mutta silti riittävästi.

Matka tuntui loputtomalta. Ja välillä melkein kadotin uskoni siellä pimeydessä. Mutta lopulta tunnelin päässä pilkistikin jo kirkkaampaa valoa. Aluksi kyllä kuvittelin, että se oli vain omaa mielikuvitustani, toiveunta, joka ei olisi todellista. Siksi suhtauduinkin aluksi valoon hiukan epäillen, pelkäsin että se katoaa, ja että valosta sokaistuneissa silmissäni kaikki muuttuu entistä pimeämmäksi.

Mutta valo ei kadonnutkaan, vaan se alkoi lisääntyä. Matkaa olikin jo huomattavasti helpompi tehdä. Pelottavat varjot olivat myös kadonneet polun varrelta. Nyt tiedän, että tässä valossa voin kulkea turvallisesti perille asti.

Vaikka valon lähde ei ollutkaan se, minkä oletin sen olevan. Ja vaikka päämääräni olikin ollut väärä, niin en ollut sortunut korvikkeisiin. Voimattomuudessani en jaksanut kierrellä ja vältellä tuskaa. Joten tulin kävelleeksi suoraan sen läpi.

Nyt katselen taakseni tyytyväisenä, huokaisen helpotuksesta, että en ole siellä korvikkeiden labyrintissä kulkemassa edes takaisin samoja reittejä. Vain huomatakseni, että olen palannut pisteeseen, josta juuri olin lähtenyt.

Tämä sama kaava pätee kaikenlaiseen tuskaan. Nopein reitti ulos siitä kulkee suoraan tuskan läpi. Jos sitä koittaa vältää, niin huomaa eksyneensä yhä syvemmälle pimeyteen. Sillä ei siis ole edes merkitystä, mitä siellä tunnelin päässä luulee odottavan, vain sillä on merkitystä, että valitsee sen ainoan oikean polun. Jos siltä hetkeksi eksyy, niin aina voi valita uudelleen.

Tuon valinnan voi tehdä ihan tietoisestikin, tai sitten sen voi käydä yrityksen ja erehdyksen kautta. Minä itse olen  käyttänyt molempia taktiikoita, mutta lopulta huomaisin, että oli suureksi avuksi, kun nöyrtyi välillä katsomaan kartasta. Noita käyttämiäni karttakirjoja löytyy tuolta sivupalkista. Jos reitti on kadonnut, voi todellakin kysyä tietä niiltä, jotka ovat samoilla seuduilla aikoinaan harhailleet ja lopulta löytäneet tien ulos.

Joskus siellä tiellä voi myös odottamatta kohdata oppaita, heidän viisaita neuvojaan kannattaa käyttää hyväkseen. Oikeat oppaat tunnistat siitä, että he ei tarjoa korvikkeita, he tarjoavat vain hyvin yksinkertaisia ohjeita ulos tunnelista, he eivät ripusta kaulaasi amuletteja tai pyydä sinua polvistumaan. He tietävät, että sinulla on kaikki tarpeellinen juuri siinä hetkessä. Mitään muuta et tarvitse kuin lisää uskoa ja luottamusta itseesi.

Mulla on oikeastaan viime aikoina ollut niin paljon kirjoitettavaa mielessäni, että en ole kyennyt kirjoittamaan mistään. Ihan sama tilanne, kun joskus tuntuu, että hukkuu tekemättömiin töihin. Silloin tulee sellainen paniikki ole, että ei osaa tarttua mihinkään. Sitä ikäänkuin steppaa paikoillaan ja tuntuu siltä, että ei oikein saa mistään kiinni.

Tänään huomaisin tuon reaktion hyvin siivotessani. Mä olin muutaman päivän taas pyöritellyt ajatusta siitä, että pitäis siivota. Tiedän, että kaikki tuollaiset pitäis tehdä ajatukset on ihan turhia. Tekemättömien töiden pyörittely mielessä ei edistä yhtään mitään, oikeastaan se on paras tapa estää asioihin tarttumisen. No koska olen jo oppinut sen verran, että jos huomaan joutuvani tuollaiseen pitäis tehdä tilanteeseen, niin sen sijaan, että olisin alkanut hosumaan jotain, otinkin lomaa. Päätin tehdä vain sitä, mikä mua eniten huvitti sillä hetkellä. Eli makasin sängyssä ja katselin elokuvia. Välillä pieni syyllisyys yritti nostaa päätään, mutta katselin vain niitä ajatuksiani, ja jatkoin löhöilyä.

Tänään päätin, että jatkan edelleenkin vain sen tekemistä, mikä just nyt huvittaa, mutta huomasinkin siivoilevani. Mutta heti kun tein tuon havainnon, niin aloinkin hermostua. Mua rupes hermostuttamaan se, että jos nyt alan siivota, niin mulla on monta työtä edessä. Mutta onneksi jälleen muistin kokemuksesta, että ei pidä ajatella kuin yhtä asiaa kerrallaan.

Kun muistin tuon viisauden, niin saatoin jatkaa siivoilua ihan kaikessa rauhassa, ei tarvinnut olla huolestunut lopputuloksesta, vaan saatoin levollisin mielin keskittyä juuri siihen, mitä olin sillä hetkellä tekemässä. Ja olen havainnut, että jos pidän tuon “vain yksi askel kerrallaan” periaatteen mielessäni, niin kaikki etenee ja sujuu huomattavasti helpommin ja tuskatta. Mutta heti jos irrottaa otteensa tästä hetkestä ja alkaa tuijottamaan sinne päämäärään, niin homma alkaa tuntuakin huomattavasti työläämmältä.

Joten oikeastaan ihan samalla periaatteella, jolla tänään sain mukavasti siivottua täällä kotona, kirjoitin tämän tekstin. Aloittamalla yhdellä lauseella, sen kummemmin huolehtimatta siitä, mitä sitten seuraa, sain kirjoitettua tämän tekstin. Eihän minun tietenkään olisi tarvinnut kirjoittaa mitään,  mutta halusin.

Ja vielä yksi vinkki, jonka olen huomannut auttavan parhaiten töiden loppuun saattamisessa on se, että annan itselleni luvan keskeyttää ihan koska vain. Sillä tavalla huomaan, että hommat sujuu kuin siivillä, mutta jos asetan liian suuria vaatimuksia, niin jopa homman aloittaminen voi estyä. Tai sitten alkaa uupumus painaa jo alku metreillä. Ei siksi, että työ olisi ollut liian väsyttävää, vaan siksi, että jo ennakolta olen tietävinäni uupuvani.

No eipä muuta, tulipahan tämäkin tehtyä tässä ihan huomaamatta. Nyt taidan pitää mukavan lepohetken, että saisin tänään mahdollisimman paljon aikaiseksi.

Yksi teema joka on myöskin vellonut joissakin blogeissa on miesten ja naisten tasa-arvo. Se ollaan nähty jopa jonkinlaisena uhkana, tie jossa voidaan mukamas mennä liian pitkälle! Miten tasa-arvo voisi mennä liian pitkälle?

Kerron karmivan esimerkin tästä! Ihan omasta elämästäni. Mun mieheni käy töissä,  minä olen päivät kotona. Mutta joskus illalla töiden jälkeen, saattaakin mieheni valmistaa meille illallisen, siinä samalla hän tiskaa astiat, vie roskat ulos ja saattaa muutenkin siivota paikkoja. Minä makoilen sängyllä telkkaria katsellen, välillä mieheni käy kysäisemässä, että kultaseni, tarvitsetko jotain, usein hän kyllä tuo siinä samalla jo esim. drinkin, osaa jo ennakoida etukäteen mitä saattaisin haluta. Illallisen jälkeen mies korjaa astiat pöydästä ja molemmat kaadutaan sänkyyn onnellisina.

Nyt voi nousta karvat pystyyn, olenko alistanut mieheni tohvelisankariksi? Miten olen päässyt tälläiseen tilanteeseen? Ja miten mun mies on joutunut siihen? Miksi mies kohtelee minua kuin prinsessaa? Minä teen mitä itse lystään, toteutan itseäni tai laiskottelen. Mies raataa töissä, eikä edes töistä palattuaan voi olla varma, että ruoka odottaa pöydässä. Miten olen voinut kesyttää miehestä tuollaisen nössön, joka ei voi vaatia vaimoltaan edes pienen pientä palvelusta?

Siitä yksinkertaisesta syystä, että minä kohtelen häntä kuin unelmien prinssiä. Molemmat teemme vapaaehtoisesti sen mitä teemme, siihen ei vaikuta mitkään roolimallit, kaikki tulee hyvästä tahdosta ja rakkaudesta.  Kumpikin voi aivan vapaasti olla joko laiska tai touhukas, mikä milloinkin tuntuu paremmalta. Mitään vaatimuksia ja odotuksia ei aseteta toiselle. Mutta myöskään mitään syyllisyyttä ei tarvitse itse kantaa, tässä suhteessa ei ole sijaa marttyyrille.

Onko tämä onnellinen sattuma, satumainen säkä, että kohtaa ihmisen, jonka kanssa yhdessä elo sujuu niin leppoisasti? Se on sitäkin, onnellisen parisuhteen edellytyksenä on mielestäni, että molemmilla on samanlaiset elämänarvot, muuten voi olla tietty erojakin, mutta yhteinen maailmakuva ja toisen kunnioitus on todella tärkeitä.

Mutta kaikki muu on ihmissuhdetaitoa, se on toisen kunnioittamista ja arvostamista. Siinä ei pelata syyllistämispeliä. Ja mikään suhteessa ei perustu oppituihin roolimalleihin tai perinteisiin, kaikki perustuu vain suhteen sisäiseen harmoniaan, joka saattaa muuttua vaikka tunnista toiseen. Minkään ei tarvitse pysyä samana, mitään orjallisia tottumuksia ei noudateta.

Onko tälläinen utopiaa? No ei suinkaan. On ihan oma valinta, millaisia roolimalleja ja asenteita sitä haluaa puolustaa ja vaalia. Mutta on myös oma valinta luopua niistä täysin tarpeettomina. Näin löytyy suhteen luonnollinen tasapaino. Tietysti sen tasapainon löytyminen voi vaatia hiukan harjoittelua ja joskus saattaa hetkeksi kadota se punainen lanka. Mutta jos itse muistaa pitää mielessä, (taas tulee tää mun parjattu lauseeni) että niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan, niin siinä on avain onnistuneeseen yhteiseloon.

Inspiraation tähän vuodatukseen sain Arkiterapeutti Kopsilta.

Veri virtaa ohimoillani kuin pauhaava koski,

sydän hakkaa kuin räppänä kovassa tuulessa,

vatsassa velloo mustat pilvet,

kipu viiltää kuin salamanisku.

Se on pelko,

ihmismielessä raateleva myrsky.

~

~

Runotorstai 100. haaste – Myrsky

Olen tänään aloittanut monta kirjoitusta, mutta lopulta ole pyyhkinyt kaikki pois, koska olen onneksi aina hetkeksi pysähtynyt miettimään, että mitä mä todella halua sanoa. Kirjoituset ovat kummunneet kuitenkin jostakin egon pätemisen tarpeista. Vaikka itse asia olisikin ollut ihan hyvä ja tärkeäkin, niin en ole onnistunut tuomaan sitä esille, ilman omaa henkilökohtaista intressiäni.

Ja tässä tarkoitan henkilökohtaisella intressillä sitä, että olen halunnut selittää ja puolustautua, joten se ensimmäinen reaktio puolustauduttaessa on vastahyökkäys. Olen yrittänyt tehdä sen niin ovelasti, että olen onnistunut huijaamaan jopa itseäni. Mutta olen onnistunut saamaan  egoni kiinni itse teosta. Aina en siinä onnistu.

On vaikea yrittää kirjoittaa itselle tärkeistä asioita, kun ei onnistu aina itsekkään elämään siten, kuin haluaisi. Mutta en kuitenkaan anna sen estää, jos antaisin, niin silloin asettaisin oman egoni ja sen turhamaisuuden etusijalle. Vaikka olen epätäydellinen ihminen ja monesti sorrun typeryyksiin, niin se ei tarkoita sitä, ettenkö voisi kirjoittaa asioista, joita itsekin haluan oppia ja sisäistää lisää. Tuntuu, että juuri sitä koulua tässä joutuu käymään, yhä uudestaan ja uudestaan.

Välillä on todella paha olla, huomaan kuinka negatiiviset tunteet nostaa päätään, sellaisetkin, joiden luulin jo kadonneen, mutta siellä niitä vaan jossakin syövereissä muhii. Niitä on halunnut dumpata pois silmistä ja usein käyttäytymistasolla siinä olen voinut hetkeksi onnistuakin. Mutta kun niitä nyt pulpahteelee kuitenkin esiin, niin on pakko tunnustaa itselle, että niitä viheliäisiäkin tunteita vielä riittää.

Mielentasolla voi kyllä huijata aika hyvinkin, mutta keho paljastaa todelliset tunteet. Levottomuus ja jopa pistokset sydämessä ja möyrintä mahassa kertoo totuudellista tarinaa. Ne on omien tunteiden herättämiä reaktioita. Joskus niiden tiedostaminen voi olla uskomattoman vaikeaa, ne voi naamioitua ovelasti ja saada aikaan toimintaa, puolustautuminen ja hyökkäys on juuri sitä, mitä ne saavat aikaiseksi. Mieli myllertää kuin etsien jotakin foorumia missä voisi saada edes hiukan revanssia.

Tunteet vievat niin herkästi mukanaan, silloin sitä samaistuu omiin ajatuksiinsa ja dialogi lähtee käyntiin. Jos tuossa vaiheessa ei osaa pysähtyä, niin kohta jo löytää itsensä syvältä pohjamudista. No onneksi siinä vaiheessa olo on jo riittävän levoton, että mieleen muistuu se hiljentyminen ja mitä vaikeammalta se tuntuu, niin sitä tarpeellisempi se on.

Yritin irrottaa itseni taas tuosta ajatusten virrasta, joka oli äkisti tempaissut mut mukaan ja kun sain jälleen otteen mielestäni ja siirryin kuin taka-alalle tarkkailemaan niitä vellovia tunteita, niin ymmärsin, että todellakin laitan itseäni likoon aivan tarkoituksella, otan riskiä riskin perään, ikäänkuin tietoisesti uhmaten. Ja tuon kaiken tarkoituksena onkin saada juuri näitä reaktioita pinnalle. Mutta sitten harhaudunkin ja eksyn jälleen sinne syövereihin.

Mutta yksi asia negatiivisten tunteiden kanssa on aina se, että niitä ei pitäisi tuomita ja väkisin sulloa syrjään. Ne reaktiomallit on iskostuneet syvälle alitajuntaan ja niitä on joskus pitänyt jopa tarpeellisina, ne ovat olleet kuin turvana omalle olemassa ololle. Puolustautuminen ja hyökkäys ovat olleet silloin kuin itsestään selvyyksiä. Mutta kun nyt ne tiedostaa täysin turhiksi, jopa vahingollisiksi, niin niistä on piilottamisen sijaan päästävä eroon.

Hyväksyminen on aina avain ulos vallitsevasta tilanteesta, vastustamalla sitä, pitää sitä vain voimassa ja joutuu väkipakoin hillitsemään ja hallitsemaan tilannetta, ettei se karkaisi käsistä. Mutta kun hyväksyy nuo tunteet, niin silloin niiden ote heltiää, kun huomaat todellakin, kuinka niiden voima on täysin kielteinen, niin mielii muuttuu kuin itsestään. Tälläinen prosessi ei välttämättä onnistu helpolla, ego yrittää kaikkensa yläpitääkseen totuttuja ajatusrakenteita.

Joskus näissä prosesseissa tulee tahattomasti loukattua muitakin, sanon tahattomasti, koska se ei ole kenenkään perimmäinen tarkoitus, jos sellaista tapahtuu, johtuu se täysin siitä pinnallisesta ajatusmaailmasta, jossa ego asustaa. Syvällä sisimmässään kaikilla on hyvä tahto ja rakkaus. Vain oma turhamaisuus ja ylpeys voi olla syynä loukkaavaan tai provosoivaan käyttäytymiseen.

Välillä tulee mieleen, että jos olisi erakkona jossakin yksinäisyydessä tai yrittäisi välttää mahdollisimman pitkälle kaikkea kanssakäymistä, niin silloin voisi elää vapaana noista kielteisistä tunteista. Mutta todellisuudessa se olisi vain pakenemista. Vain uskaltamalla kontakteihin voi todella peilata sitä omaa itseä. Ne asiat, jotka eniten ärsyttää toisissa, on juuri niitä omia kiellettyjä tunteita, joiden on syytäkin tulla tarkastelun ja tietoisuuden valoon.

Me kaikki ollaan täällä toinen toisiamme varten, oppilaina ja opettajina.  Joskus hetkeksi voi oma näkökyky sokaistua, siksi on ihana tiettää, että siinä vierellä on aina joku.  Kiitos kaikille, teidän kanssanne on ihana kulkea. Koskaan ei voi eksyä liian kauas. Aina on joku joka vetäisee hihasta takaisin.

Seek not to change the world, but choose to change your mind about the world.

What you see reflects your thinking. And your thinking but reflects your choice of what you want to see.

A Course in Miracles

Älä yritä muuttaa maailmaa, muuta mieluummin ajatuksesi maailmasta.

Se mitä näet, heijastelee vain omia ajatuksiasi. Ja ajatuksesi heijastavat vain sitä, mitä sinä valitset haluavasi nähdä.

(Oma vapaa suomennokseni)