Parisuhteessa tarvitaan hiukan taktiikkapalavereita ja hyvää pelisilmää

Ihmisellä on taipumuksena kaivata vierelleen kumppania, yksin ei ole kiva pelata. Kun sitten sopiva kumppani löytyy, niin jotenkin kuitenkin unohtuu tuo alkuperäinen tarkoitus ja hyvin äkkiä käykin niin, että se kumppani koetaankin vastapeluriksi. Eli onkin muodostunut aivan kirjaimellisesti liitto kahden vastakkaisen sukupuolen välille. Vaikka alunperin toiveena olisikin ollut nimenomaan löytää täydentävä sukupuoli. Haaveena oli perustaa joukkue nimeltä ME. Jossa kumpikin yksilö yhdessä muodostaa tiimin. Joka on siis yksi.

Siis oma yhden hengen joukkue hakee täydennystä, ollakseen vahvempi ja voimakkaampi, mutta valitettavasti usein käykin täysin päin vastoin. Täydennyksestä tuleekin vastustaja ja molemmat alkavat tiimityöskentelyn sijaan ampua omaan maaliin. Se saattaa jopa hetkellisesti tuoda tyydytystäkin, ikäänkuin voiton tunteen, mutta pisteitä siitä ei loppupeleissä tietenkään jaeta. Eli voiton huuma on kyllä täysin lapsellista tuulettamista. Silloin voi sanoa, että jopa yksin pelaaminen voisi tuottaa parempia tuloksia.

Mutta alunperinhän oli siis tarkoitus saada vahvistusta, täydennystä. Jos tämä pidetään mielessä, voidaankin harjoittelulla päästä parempiin tuloksiin, kuin ihan yksin pelattaessa. Mutta että joukkueesta todella saataisiin paras irti, niin silloin on myös syytä hiukan kiinnittää huomiota siihen, minkälaiset taidot ja ominaisuudet pelaajilla on. On turha yrittää pelata samaa tonttia, silloin voi käydä niin, että molemmat vaan potkii toisiaan koiville ja pallo ei liiku. Kun ottaa huomioon molempien vahvuudet, niin voidaankin sopia ne omat tontit ja molemmat voivat antaa parhaan panoksen pelin kulkuun. Silloin on selvää, että syöttäjä on aivan yhtä tärkeä kuin sentteri. Tosin inhimillisyyden nimissä on kai myönnettävä, että useinkin sentteriä arvostetaan enemmän. Mutta todella loistava sentteri ei jätä antamatta kiitosta myös muulle tiimille.

No tässä nyt leikkisästi oli tälläinen pallopelivertaus, monesti kuulee myös puhuttava soudusta tässä yhteydessä. Kun ollaan samassa veneessä, niin luonnollisesti pitäisi soutaa samaan suuntaan, silloin molemmat saa paremman vauhdin yhdessä, kuin kumpanenkin erikseen. Mutta sanomattakin on selvää, että jos soudetaan ja huovataan, niin silloin molempien vauti estyy.

Mikä hitto siinä on, että ihminen niin usein haluaa ripustautua toisen nilkkaan kuin riippakiveksi. Sitä pidetään yleisesti jopa aika hyväksyttävänä käytöksenä. Molempien elämän taivallus hidastuu. Siihen aletaan rakentaa esteitä kuin yhteisestä sopimuksesta. Se että ollaan alunperin haluttu kulkea yhdessä ei enää riitäkkään, vaan erilaisilla kahleilla ja sopimuksilla yritetäänkin nyt kulkea rintarinnan, mutta onhan se kummallekin toki raskaanpaa, kuin jos voisi kulkea vapaasti.

Vieläpä saatetaan valita täysin sopimattomat varusteet matkalle, silmälaput asetetaan, että näkyvyydestä tulisi mahdollisimman kapea. Ja lieka välissä kiristetään niin tiukalle, että siinä on jo kompastumisen vaara lähellä. Joskus käykin niin, että toinen kompastuu, toinen haluaisi jatkaa matkaa yksin, mutta joutuukin raahaamaan toista perässään. Siinä voitaisiin pysähtyä hetkeksi ja maassa makaava voisi nousta takaisin omille jaloilleen, yhdessä voitaisiin miettiä, että onko tälläsessä etenemisessä mitään järkeä. Vai voisiko olla ehkä parempi lähteä kulkemaan omaan tahtiin, jos yhdessä eteneminen ei suju.

Tietysti myös sillä, että mihin ollaan matkalla, on merkitystä. Välillä saattaisi olla todella järkevää tarkistaa, että onko kummallakin nyt varmasti sama päämäärä. Jos päämäärä on eri ja molemmat yrittävät kulkea eri suuntiin, niin kumpikaan ei saavu perille. Jos toinen etenee kohti omaa päämäärää, niin toisesta saattaa tuntua, että joutuu itse väkisin vedetyksi kauemmaksi omastaan, tai saattaa jopa tuntua siltä, että siitä omasta päämäärästä pitää luopua toisen hyväksi.

Minä olen itse muutaman kerran elämässäni vaihtanut täydentävää pelaajaa. Joskus on ollut ihan alusta asti selvää, että tämä vene ei kyllä kulje mihinkään, ainut suunta on ollut alaspäin. Kun vene on ollut uppoamassa, niin silloinkin on vielä koitettu laittaa niitä kahleita kinttuihin, mutta senhän tietää mitä silloin käy, raskaat kettingit vetävät vain molempia pohjalle. Ei ole auttanut haroa oljen korsiakaan, vasta siellä pohjamudassa on tullut mieleen, että hei, jospa heitettäs nää kahleet pois ja katottas miten käy.

Joskus on käynyt myös niin, että vene on lähtenyt iloisesti tasatahtia liikkeelle, mutta vauhtia ei ole osattu arvioida oikein, lopulta tulee uupumus ja vaikka yrittäisi kuinka pinnistellä airon varressa niin lopulta se lähtee lipsumaan. Silloin vene pyörii ympyrää. Toinen tuhlaa valtavasti voimia aivan turhaan. Silloin olisi myös syytä pysähtyä ja katsoa, että onko tälläkään tiimillä lopultakaan mahdollista jatkaa matkaa, vai onko airoissa sellainen epätasapaino, että se estää matkan teon.

Kun löytää sen oikean parin siihen tiimiin, niin silloin taktiikkapalavereita voidaan käydä aina tarvittaessa. Voidaan yhteisesti sopia, että molemmat yrittää parhaansa ja sitten koitetaan valita molemmille sopiva vauhti, ei se mitään, jos toinen välillä väsyy, silloin voi toinenkin löysätä, kun taas löytyy voimia lisää, niin mennään yhdessä lujaa. Mutta silloin se tehdään yhteistyössä, päämäärä ja tavoite on molemmille sama. Kumpikaan ei kilpaile toistaan vastaan. Eikä yritä kerätä irtopisteitä omasta erinomaisuudestaan. Mitään kahleita tälläisessä tiimissä ei tarvita, koska kumpikin on siinä vapaaehtoisesti ja luottaa tiimihenkeen. Kyllä tälläkin tiimillä voi vene heilua tai joskus tulee ammuttua vahingossa omaan maaliin, mutta silloin tilanne tarkistetaan heti ja mietitään taas uusi taktiikka.

Elämästä ei selviä hengissä, mutta siinä voi tapahtua paljon, sen aikana voi kokea uskomattoman hienoja seikkailuita ja se voi olla täynnä elämyksiä. Kivirekeä ei kannata raahata perässä, eikä kannata itsekkään roikkua missään. Se ei ole elämistä, se on on elämän tukahduttamista. Jokaisella on oikeus täällä nauttia ja kulkea vapaana, sitä oikeutta ei saisi keneltäkään riistää, ei edes siltä rakkaimmaltasi siinä vierelläsi.

Höpö höpö, tulipahan taas näppäiltyä näitä namiskoita. Mutta se nyt ainakin on varmaa, että omassa tiimissä pitää kannustaa, eikä buuata toisen suorituksille!

 

Mykkäkoulukin on jäänyt kesken, onko siis mitään toivoa jäljellä?

Mulla on ollut hiukan hämmentävä episodi tässä ihan lähi perhepiirissä, ei ole kyse mistään sen kummemmasta kuin puutarhanhoidosta, mutta aivan mitätön pieni väärinkäsitys on nyt ollut vaarassa laajeta pahemmaksikin selkkaukseksi. Mykkäkoulua ja ignooraamista on selvästi ollut ilmassa. Mulle mykkäkoulu on aika uusi kokemus, sellaiseen en ole elämässäni tässä laajuudessa törmännyt. Itse olen kyllä sitä joskus yrittänyt hiukan harjoittaa, mutta ei ole onnistunut kovinkaan pitkiä aikoja. Joskus ehkä maksimissaan olen yltänyt puolen tunnin pituisiin jaksoihin, kokonaista oppituntia en ole siis vieläkään kyseisessä oppiaineessa saanut suoritetuksi.

Tämä pikku selkkaus on hiukan kaivertanut mieltäni ja oikeastaan tässä on nyt kehkeytymässä lisä ongelmia. Kyse on puutarhan kastelusta ja siinä kaksi eri koulukuntaa. Nyt on käymässä niin, että viattomat kasvit ovat vaarassa jäädä lopulta ilman kastelua. Nyt otetaan koulukunnista mittaa, eikä kukaan piruuttaan tee mitään.

Mä mietin mielessäni jo puolustus puhetta, haluaisin tuoda oman kantani selkeästi esille. Mutta on vaikea puhua mykkäkoululaisille. On todella nöyryyttävää yrittää kävellä perässä seli seli seli, kun toinen poistuu paikalta, eikä suostu neuvottelemaan asiasta. Sellainen kerää usein kiukkia sisälle ja jotenkin houkuttelee tarttumaan itsekin hiukan järeämpiin aseisiin. Mutta onneksi elämän koulussa on tullut opittua yksi erittäin tärkeä läksy:

Puolustautuminen ja hyökkäys on aivan sama asia. Ne ei edesauta ongelmien ratkaisua, niillä on vain taipumus tehdä kärpäsestä härkänen. Eli jos nyt vilpittömästi haluan ratkaisun ongelmaan, eikä tarkoituksena ole vain oman loukatun egoni puolustaminen, niin jätän asian sikseen. Eli en tee mitään fyysisellä tasolla. Jätän puheet pitämättä ja sen sijaan toivon, että asialle tulisi kaikkia tyydyttävä ratkaisu, eli itse ongelma ratkeaisi.

Ihmisten välillä vallitsee myös korkeampi kommunikaation taso. Siinä ei tarvita sanoja ja symboleita, pelkkä toivomus sovinnosta riittää. Siinä asia jätetään kuin “korkeamman” käsiin. Tuo tapahtuu kaikki omassa mielessä. Mielentasolla tyynnyttään ja rauhoitutaan. Kun irrottautuu niistä omista ajatuksista, siitä höpö höpö dialogista, jota niin usein tulee siellä mielessä käytyä, niin asia alkaa saadakin jo aivan uudenlaisen tason. Oma mieli yhdistyy henkisellä tasolla yhteiseen mieleen, joissa molemmissa vallitsee aivan samanlainen sopusointu. Se kaikki naurettava kiistely on vain egojen välistä pätemisen tarvetta. Kumpikin osapuoli varmasti aivan vilpittömästi haluaa saada kiistaan todellisen ratkaisun, mutta ylpeys estää hetkeksi koko kommunikoinnin.

Tästä henkisellä tasolla tapahtuvasta kommunikoinnista jokaisella on varmasti jonkinlaista kokemusta. Mutta se vaati harjoittelua, että siitä tulee tapa. Mutta kun siitä sitten saa yhä enemmän kokemusta, niin siitä tulee myös se tapa, johon yhä useammin alkaakin turvautua. Joten nyt olen jättänyt tuon asian pois mielestäni, en valmistele enää mitään puolustus puheita, jos huomaan mieleni harhailevan sinne takaisin, niin irrottaudun siitä välittömästi ja muistutan itselleni, että haluan nähdä tämän asian toisin. Haluan nähdä tämän asian ratkenneena, sen sijaan, että yrittäisin saada revanssia omalle egolleni.

Tämä toimii aina, se voi vaatia hiukan kärsinällisyyttä, ei pidä heti luopua uskosta, jos välittömiä tuloksia ei heti ole näkyvissä, se on juuri kärsimättömyys, joka voi saada aikaan epäonnistumisen tässä asiassa. Joten usein ensimmäiset yritykset sortuukin siihen, että uskon puutteen takia sortuukin vielä joihinkin muihin keinoihin, mutta ne vesittävät yrityksen.

Mulla on ollut nyt kyllä hiukan sellainen kausi, että olen herkemmin huomannut ajautuvani väittelyihin, en oikeastaa täällä todellisessa elämässä, paitsi nyt tämä puutarhaepisodi, vaan enemmänkin sitä on tapahtunut täällä blogimaailmassa. Uskonkin, että tässä on nyt käynnissä todellinen testi, jossa sama asia toistuu, kunnes testi on läpäisty. Uskon, että nyt on jotenkin aika opetella läksy, että on mahdollista myös kommunikoida tyydyttävästi, vaikka sen tekisikin aivan ystävällisessä ja hyväntahtoisessa hengessä. Mulla on itselläni ollut aina taipumusta sellaiseen sarkastiseen ja ivalliseen huumoriin. Se ei ole kivaa, mutta se on helppoa.

Joten jätän nyt tämän koko asian kelaamisen mielestäni. Hiljennän ajatukseni ja yritän kuunnella sitä korkeampaa viisautta, jossa sanoja ei tarvita, riittää pelkkä kokemus ja ymmärrys. Se hyvä tahto ja rakkaus on meissä kaikissa yhteistä. Sydämessämme olemme yksimielisiä.

Edit.

Tiedän, että jankkaan tätä samaa asiaa, mutta väitän edelleen, että se on täysin omasta asenteesta kiinni mitä ihmissuhteissa tapahtuu. Pidemmissä ihmissuhteissa ja monimutkaisemmissa tilanteissa se vaati huomattavasti enemmän kärsivällisyyttä, mutta tilapäiset ristiriidat voi ratketa hyvinkin nopeasti, mutta tärkeintä tässä ei ole se, miten nopeasti asiat ratkeavat, tärkeintä on se että ne todellakin ratkeavat. Millainen on loppuratkaisu, sitä ei pidä itse määritellä, riittää kun tahto on hyvä ja kyseessä ei ole itsekäs toive selviytyä voittajana.

 

Oivallus unohtu, no ei hätää, palvotaan sitten vaikka paperia

On hyvin vaikea kirjoittaa asioista, jotka ovat abstrakteja. Meidän ajattelukin tapahtuu symbolisella tasolla. Joten kun yritämme ajatella abstrakteja asioita, joudumme tekemään sen symboleilla, sanoilla.

Sanat ja symblit ovat käytännöllisiä fyysisellä tasolla, ne todella helpottavat ihmisten vuorovaikutusta. Voimme keskustella, kirjoittaa ja lukea. Mutta kun onkin kyse jostain, joka onkin henkisempää, ovat meidän käytössä olevat symbolit riittämättömiä kuvaamaan sellaisia asioita. Silloin väkisinkin tulee mieleen vertauskuvia, yritämme löytää jotain edes hiukan vastaavaa ja siten koetamme kuvata kokemuksiamme.

Vertauskuvia onkin käytetty vuosituhansien ajan, ihmiset ovat kirjoittaneet kokemuksistaan ja yrittäneet selittää niitä vertauskuvien ja symbolien avulla. Näitä kirjoituksia on säilynyt runsaasti meidän päiviimme. Mutta ongelmaksi onkin tullut se, että alunperin kun ne kirjoitettiin, ne oli tarkoitettu kuvaamaan jotain sellaista, mitä on vaikea kuvata pelkillä sanoilla, joten sanojen avuksi otettiin kertomuksia. Mutta tarkoitus oli kuitenkin kuvailla, jotain johon sanat eivät riittäneet.

Tälläiset alunperin vertauskuvalliset tarinat, kirjaimellisesti ymmärrettynä, saattavat kuullostaa täysin uskomattomilta. Jopa täysin mahdottomilta. Silti niihin on alettu uskoa ja se alkuperäinen symbolinen merkitys on vääristetty kirjaimellisiksi opinkappaleiksi. Jopa niinkin pitkälle on menty, että näitä kirjoituksia ei saisi kyseenalaistaa. Jopa itse paperi tuntuu olevan arvokkaampaa, kuin alkuperäinen oivallus tekstin takana.

Symbolit on nostettu tarinasta ja jopa niitä on alettu palvoa ja kunnioittaa. Uskonnot ovat syntyneet näistä alkuperäisistä kirjoituksista, niissä tulkinta vaihtelee, mutta useimmiten ne ovat hukanneet itse sisällön ja keskittyneet sanoihin ja symboleihin, vain siihen osaan, jota järjentasolla voidaan analysoida ja tulkita. Vaikkakin se sitten myös järjentasolla saattaa tuntua täysin hullunkuriselta, niin tyydytään siihen, että on asioita, joita ei voida selittää. Alunperin hienoista oivalluksista on jäänyt jäljelle vain kokoelmat täysin käsittämättömiä lakeja ja säädöksiä, niiden universaaliviisaus on hukkunut kirjaimellisten tulkintojen seka melskaan.

Mutta jos muistetaan näiden tarinoiden alkuperäinen tarkoitus, niin niissä onkin jo todella aivan erilailla järkeä. Ne toimivat kuitenkin sellaisella ymmärryksen tasolla, että taaskaan sitä ei voida oikein sanoilla kuvailla, se on vain ymmärrystä, se on tietoa, se on ikivanhaa viisautta, joka meissä kaikissa on. Jos uskaltaa kyseenalaistaa sellaiset asiat, joita ei ymmärrä ja uskaltaa ihmetellä, niin silloin voikin avautua ihan uudenlainen ymmärrys.

Jo Buddha aikoinaan sanoi:

Believe nothing, no matter where you read it, or who said it, no matter if I have said it, unless it agrees with your own reason and your own common sense.

 

Hippi-ideologiaa

Tiedän, että on helppoa olla idealisti, kun on itse hyväosainen, on helppoa puhua epäoikeudenmukaisuuksista, koska kukaan ei voi tulla sanomaan, että ajat vain omaa itsekästä etuasi. Siksi olisikin jotenkin luonnollista, että se jakaminen ja oikeudenmukaisuus alkaisi hyväosaisten keskuudesta. On aikalailla raukkamaista toitottaa siitä asiasta ihmisille, joilla ei ole jakaa. He voisivat kyllä jakaa kanssasi epäoikeudenmukaisuuden, muuta heillä ei ole koskaan ollutkaan. Ja sitä he väkisinkin joutuvat yhä enenemässä määrin jakamaan. Se paisuu yli äyräiden, eikä kohta mahdu enää mihinkään.

Se, että puhun ideaalista, tilanteesta, jossa ihmisten välillä vallitsisi tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus, ei saisi tehdä siitä jotenkin vähemmän tavoiteltavan. Usein ihmiset kuitenkin tuhataa idealistisille tavoitteille ja heittävät ne syrjään liian hienoina ja utopistisinä, mieluummin tyydytään toteamaan, että maailma on paha, hyvällä ei koskaan saavuteta mitään.

Mutta kysymyksessä on silloinkin oma asenne, ei yhden ihmisen kontolle koko maailman parannusta ole jätetty, mutta yhden ihmisen kontolle on toki hänen oma asenteensa jätetty. Jos nyt jäämme odottamaan, että vihollinen tai “heikompi” tekee asenteen muutoksen, niin silloin todella olemme ylentämällä alentaneet itsemme. Olemme ylimielisyydessä asettaneet oman moraalin alemmaksi, kuin mitä odotamme toisilta. Jakamisen jaloa taitoa odotamme ainoastaan niiltä, joilla on vähemmän. Sitä pitäisi voida pyytää niiltä, joilla sitä on enemmän.

Ja kyse on todellakin vain asenteesta. Omien asenteiden tiedostaminen on ainut mitä vaaditaan, muut askeleet seuraa sitä, mutta se on todellakin askel joka jokaisen pitää itse ottaa. Se on askel kohti suvaitsevaisuutta ja ennakkoluulottomuutta. Se on askel pois pelosta, askel kohti rakkautta ja luottamusta.

Juu, tiedän edelleen, että hyvähän mun on puhua. Minulla on aina ollut kaikkea, liikaakin. Ja jos joku nyt taas muistuttaa, että ajatteleppa jos kaikki ajattelis noin radikaalisti, niin mihin tämä maailma oikein sitten menisikään, niin tekee mieli sanoa, että ajattelepa itse.

“When we are unable to find tranquility within ourselves, it is useless to seek it elsewhere”

François de la Rochefoucauld

Edit.

Palaan siis aina tähän väittämään, uudestaan ja uudestaa, että KAIKKI on lähtöisin meidän OMASTA asenteesta ja se todellakin oma mieli on ainut paikka, missä muutoksia voi tehdä. Enkä tässä nyt tarkoita pelkästään maailmanrauhaa, kyllä sama periaate toki toimii hiukan pienemmissäkin ympyröissä.

Edit.

Löysinpä hienon blogikirjoituksen, joka oikeastaan on tätä ihan samaa asiaa. Täältä Henkinen Tie-blogilta löytyy muitakin tosi hienoja tekstejä, suosittelen lämpimästi.

Tässä vielä toinen linkki samalle blogille juttuun nimeltä: Uskomusten synty.

 

Keskeneräinen

Kesken kaikkien askareitteni istahdan,

alan näpytellä näppäimiä.

Itsepäinen pikku piru muistuttaa,

että ei minulla olisi nyt aikaa tähän.

Hymyilen sille,

jatkan kirjoitustani.

Minulla on kyllä hyvinkin aikaa,

elämäni on vielä niin keskeneräinen.

Onneksi.

Runotorstain haaste – Keskeneräinen

 

Nyt jo koiratkin nauraa matkasaarnaajalle :D

Eilen tulin joutuneeksi eräässä komenttilaatikossa, jälleen sellaiseen tilanteeseen, että olin itse todella hämmentynyt. Tälläistä on näköjään alkanut tapahtua minulle aika säännöllisesti, hakkaan päätäni seinään ja yritän saarnata siinä sivussa “hyvää” asiaa. Mutta selvästikkin tässä on taas uuden läksyn paikka. On kysyttävä vilpittömästi, että tätäkö minä todella haluan ja miksi. Olen pysähtynyt tämän asian tiimoilta nyt jo useamman kerran miettimään. Mutta silti olen toistanut samaa kaavaa. Ja aina olen lopulta huomannut, että olen eksynyt todella kauas siitä, mitä todella olisin halunnut sanoa.

No kaikki alkoi tästä kommentistani:

Elämän korttipelissä on tärkeintä se mitä kortteja itse käyttää, jokainen päättä itse millaisia kortteja käyttää. Ystävällisillä ja hyvänmielenkorteilla saa aina samanlaisia takaisin. Jos valitsee katkeruus- ja vertailukortteja, tai hyökkäys- tai arvostelukortteja, niin vastassasi on melko varmasti samanlaisia. Joten ihan oma valinta, millaisena maailman haluaa nähdä. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Ok, siis oikeastaan ihan sama sanoma kuin se mistä tässä nyt juuri yritän kirjoittaa. Uskonko itse tuohon? Kyllä, voisin vilpittömästi sanoa, että uskon, olen oppinut sen monien koettelemusten jälkeen, olen hakannut päätäni seinään ennenkin ja joutunut käymään aika ankarat läksyt tuon oppimiseksi. Ja juuri kun luulen jotain oppineeni, niin huomaan jälleen olevani samassa tilanteessa. Eli tarina jatkuu, omaan kommenttiini sain sitten vastakommentin, jossa oltiin erimieltä tosta mun kommentista. Olisin voinut jättää asian sikseen, se oli vain oma mielipiteeni ja kokemukseni, mutta en malttanut jättää asiaa siihen vaan jatkoin tylysti:

Kyllä se aina tehoaa, jos ei tunnu tehoavan, niin silloin oma asenne ei ole vielä vilpitön, vaan siihen saattaa vielä sisältyä tuomitsemista ja vertailua. Joskus sitä on itse vaikea nähdä, että oma asenne voi olla se punainen vaate. Kirjoitin muuten juuri tästä aiheesta Kyynelkanava-blogilleni. Eiköhän Jeesuskin kehottanut kääntämään se toisen posken. Jos sen tekee vilpittömästi, niin lyöntiä ei tule.

No tämähän oli jo aika hyökkäävä kommentti, vaikka tarkoitus oli vilpitön ja omassa “viattomassa” mielessäni koin, että sanomani on positiivinen, kannustava. Olin itse jo mennyt tässä vaiheessa liian pitkälle, esitin oman mielipiteeni hyvin yksioikoisesti ja vailla todellista ymmärrystä. Olin kuin loisto esimerkki siitä, että joskus on vaikea nähdä, että oma asenne on kuin punainen vaate. Joten hyvin odotettavaa oli, että siihen seuraisi jatkoa, aivan oikeutetusti vastapuoli kysäisi, että onko mulla tietoa hänen kokemuksistaan ja siitä, mitä hän on elämässään joutunut läpi käymään. Tässä vaiheessa olisin voinut vieläkin katsoa peiliin ja miettiä hiukan, mitä minä oikein tältä keskustelulta haluan, mikä tarkoitus tällä oikeastaan on, mutta en katsonut peiliin, vaan vastasin:

Ilmeisesti olet läpi käynyt sellaisia asioita, joita ovat vaikuttaneet aseneteeseesi muita ihmisiä kohtaan. Joten ne voivat värittää suhtautumistasi. Jotenkin tuntuu, että olet mielestäsi joutunut uhrin asemaan. Mutta jos siltä näyttää, niin silloin siihen sisältyy vielä arvostelua toista ihmistä kohtaan. Joku on mielestäsi käyttäytynyt väärin. Siihen sisältyy vielä tuomio. En minä henkilökohtaisesti epäile vilpittömyyttäsi, mutta omat kokemuksesi kertoo, että joku ilmeisesti vielä ole kohdallaan. Ehkä on jäljellä anteeksi antamattomia asiota.

Edelleen koin puhuvani asiasta, johon itse uskon, mutta tässä olnkin aivan selvästi itse unohtanut koko asian ytimen, sen, että vain omat kortit ratkaisee eli niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan. Itse huusin ylimielisesti positiivisyyden sanomaa, oletin, että kaikki huomaa oman vilpittömyyteni ja ottavat ilomielin vastaan “hyvän” sanoman. Sen sijaan että vastasin kökkönä vähätellen toisen kokemuksia, olisi minun pitänyt sanoa esimerkiksi näin:

Ymmärrän hyvin, että sulla on katkeria ajatuksia ja usko ihmisiin ja ystävyyteen on saattanut olla kovalla koetuksella. Olen itsekin läpi käynyt elämässäni vaiheita, jotka ovat olleet tustallisia ja mielessäni on ollut raivoa, pettymystä, epätoivoa, olen huutanut tuskaani ja ihmetellyt maailman epäoikeudenmukaisuutta. On ollut todella vaikea ymmärtää läheisiä ihmisiä ja ystäviä, välillä on tuntunut siltä, että selkääni on puukotettu ja olen yksin tässä maailmassa, kaikki on kääntynyt minua vastaan.

Näin minun olisi rehellisyyden nimissä pitänyt vastata. Koska myös tuo kommentti olisi ollut täysin totta ja se olisi sopinut paljon paremmin tuohon tilanteeseen. Mutta minä halusinkin ylimielisesti osoittaa, että olin löytänyt erilaisen suhtautumistavan katkeruuden ja pettymyksen sijaan. Eli halusin ottaa henkilökohtaisesti jonkinlaista kunniaa siitä, mitä olin oppinut. Joten henkilökohtaisesti siihen sitten tietysti reakoitiinkin.

Siitä seurasi kommenttiryöppy, itse olin sen omalla ylimielisyydelläni tilannut. Sen sijaan, että olisin ottanut keskusteluun osaa nöyrästi ja myöntänyt, että hyvin samankaltaisia kokemuksia minullakin on ollut elämässä, minä halusinkin näyttää, että hei, minä olen löytänyt tieni ulos tuosta helvetistä. Mutta näköjään olin unohtanut sen saman tien.

Mä olisin eilen tietysti voinut vielä kääntää asenteeni ja vastata nöyrästi ja pyytää anteeksi ylimielistä asennettani, mutta sitä itse sokeutuu tuollaisissa tilanteissa, joten mun oli otettava aikalisä. Oli rauhassa mietittävä, että mistä tässä on kysymys. Oli katsottava peiliin, ja mietittävä miksi aina aiheutan niin herkästi ärtymystä omilla kommenteillani. Tässä vaiheessa jo tiesin, että ei ole mitään hyötyä alkaa tarkastella toisten reaktioita, ne olivat vain kaikki reaktioita mun omaan käyttäytymiseen.

Jatkoin kuitenkin vielä kommentointia, mutta juna oli jo menossa täysin väärälle asemalle. Alkuperäinen asema oli jo minultakin unohtunut. Lopulta vedin hätäjarrusta ja jätin junan siihen mihin sen olin ajanutkin, ei ollut enää mitään järkeä mennä eteenpäin, kun olin jo huomannut, että asema kuitenkin oli täysin väärä.

Joten menin nukkumaan, mielessä vain toivomus, että jospa huomena muistasin paremmin minne päin olen matkalla. Onko määränpääni jälleen vain oman egon pönkittäminen? Onko se jälleen asema jonka valitsen? Jotenkin on mulle tullut sellainen omituinen viehtymys noihin keskustelutilanteisiin. En vieläkään itse ymmärrä mikä siihen vetää, mutta toisaalta tässä on taas selvästi läksyn oppimisen paikka. Kun joku asia alkaa toistumaan elämässä, niin siitä ei yli pääse, ennenkuin sen läksyn on oppinut. Koitan tänään pitää mielessäni sen, että kaikki tilanteet jotka elämässäni tulevat vastaan, on minun omia valintojani, niiden tarkoitus on johdattaa eteenpäin. Niiden tarkoitus on opettaa itselleni sellaisia asioita, joissa minulla on vielä oppimisen varaa. Jokaisen hankaluuden ja vastoinkäymisen voi nähdä jälkikäteen myönteisenä, jokaisella ihmissuhteella on tarkoitus ja ne kaikki voivat olla opettamassa kohti rakkautta ja ymmärrystä. Itsestä on tässäkin kiinni se, kuinka jääräpäisesti vastustaa sitä oppimista.

Vastaan kyllä vielä siihen minulle esitettyy kysymykseen, joka kuului siis näin:

Itkupillille kysymys:
Tuosta niin metsä vastaa jne. tuli mieleen, että ovatko kaikki väkivaltaa perheissä, kadulla yms. kohdanneet siis “ärsyttäneet” ja “itse aiheuttaneet” itsensä pahoinpitelyn?
Jos ryöstön yhteydessä annetaan vaihtoehdoksi rahat tai henki, ei aina auta, että antaa ensimmäisen. Vai puuttuuko antajalta tuossakin tilanteessa vilpittömyys, joka aiheuttaa hengen menetyksen?

Tämä on hieno kysymys ja myöskin täysin ymmärretävä, että mun omat kommentit vaatii hiukan parempia perusteluita, se että kökkönä saarnaan ja heitän vain mielipidettäni kehiin, ei todellakaan ole rakentava tapa näiden asioiden esittämiseen. Joten nyt nöyrästi pyydän taas aika lisää, en halua vastata tuohon kysymykseen vain koska mun ego huutaa, “että koiratkin nauraa sulle. Yrität esittää viisasta, mutta itse olet naurettava matkasaarnaaja.” Joten yritän riisua egoni ja yritän vastata ilman mitään henkilökohtaista revanssia.

Kiitos kaikille kanssa matkustajille, kyllä meidän juna silti oikealle asemalle saapuu, vaikka siinä hiukan väliasemilla vitkutellaan ja toisaalta, matka teidän seurassa on niin mukavaa, että ehkä sitä joskus ihan senkin takia koittaa sitä pitkittää. Toivottavasti kaikki on vielä kyydissä!

 

Viikon vinkki…mielenkiitoista

Todella mielenkiintoinen tutkimus löytyy Pölli tästä-blogilta. Tässä aiemmin oli puhetta mm. “niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan” – ilmiöstä ja siitä, että omat ennakkokäsitykset vaikuttavat siihen miten ihmisiin suhtaudut ja sitten oma suhtautumisesi heijastuu takaisin. Tässä ollaan tekemisissä ihan saman ilmiön kanssa.

 

Oma asenteesi on juuri näkemäsi maailman kaltainen

Eri blogeilla on ollut käynnissä keskusteluita, joissa ihmisten välistä vuorovaikutusta on verrattu korttipeliin. Useinhan keskustelu juuri onkin sellaista, ei ole kyse keskustelusta, vaan nimenomaan pelistä. Kun keskustelua käydään kasvotusten, keskustelu kumppanit tuskin malttaa kuunnella toista, kokoajan mielessä on vain odottaa hetkeä, että saa itse jälleen suun vuoron. Eikä sitä edes todella malta kuunnella mitä toinen sanoo, mielessä pyörii vain oma ääni ja se valtava vimma saada muutkin kuuntelemaan sitä.

Täällä blogimaailmassahan me ei voida keskeyttää ketään, jokainen voi ihan omalla koneellaan kirjoittaa sanomansa rauhassa. Mutta me voidaan kyllä ohittaa se toisen mielipide ja sitten vain sylkeä oma mielipide kehiin, sen tarkemmin keskittymättä lukemaan toisten ajatuksia, se on aivan sama, kun keskustelussa ei malta kuunnella. Joten komenttilaatikoiden keskustelut muistuttaa todella paljon kasvotusten käytyjä keskusteluita.

Keskusteluita voi olla niin monenlaisia, toisissa keskitytään sellaisiin kaikkia osapuolia kiinnostaviin aiheisiin, blogimaailmassa ystävystytään saman henkisten kanssa, aivan kuten oikeassa elämässäkin, ystävykset sitten sopuisasti jakavat kokemuksiaan. Ystävällistä kritiikkiäkin osataan antaa. Siihen suhtaudutaan rakentavasti. Kun saman henkiset keskustelevat, vallitsee usein rauhallinen ja rakentava ilmapiiri, kaikki kunnioittavat toisiaan ja iloitsevat tästä kanssakäymisestä. Se on kuin hyvien ystävien tapaaminen.

Sitten keskustelua voidaan käydä myös arkaluonteisimmista asioista, kuten uskonnosta, politiikasta yms. jossa mielipiteet menevät usein ristiin. Kuten keskusteluissa oikeassakin elämässä, näistä asioista voidaankin jo keskustella kiivaaseenkin sävyyn. Näissä keskusteluissa usein unohtuu se jakaminen, näissä keskusteluissa saattaakin päämääräksi muodostua vain oman mielipiteen esille saaminen. Silloin ei ole kyse rakentavasta keskustelusta vaan silloin kyse on jo vertailusta, arvottamisesta ja ennenkaikkea oman henkilökohtaisen mielipiteen pakonomaisesta puolustamisesta. Siinä ei välttämättä viitsitä sen kummemmin kuunnella vastapuolen argumentteja, vaikka ne saattaisi olla hyvinkin perusteltuja. Vastaukset tulevat kuin tykin suusta, omaa asiaa intetään, ikäänkuin ei olisi edes vilkaistu muiden mielipiteisiin. Pikkumaisuuksiin takerrutaan ja keskustelu menee yhä suppeammaksi, sen sijaan että se voisi avartaa ymmärtäväistä näkökulmaa.

Näissä keskusteluissa syntyy myös yleensa eri kuppikuntia, ne ei välttämättä synny itse asian perusteella, vaan enemmänkin henkilökohtaisen ajatusmaailman perusteella. Jotkut ovat sellaisia perusnegatiivisia, että keskustelua käydään aina vertaamalla. Se, että esittäisi asian kuten se näyttää olevan, niin sitä yritetään jo valmiiksi pureksia lukijalle/kuulijalle. Siinä tuodaan esille voimakkaasti oma subjektiivinen näkökulma asiaan. Ja nimenomaan se valmiiksi pureksittu mielipide saattaakin laukaista lukijassa/kuulijassa voimakkaan puolustusreaktion. Vaikka itse asia, jos se olisi kirjoitettu ilman tuota omaa kapeaa perspektiiviä tuputtamatta, olisi voinut saada aikaiseksi ihan raketavankin keskustelun.

Yksi sellainen keskusteluja kiihdyttävä asenne on moralisointi. Siinä keskustelija asettuu ikäänkuin ylemmäksi oman moraalinsa suomalla arvokkuudella. Tuo tapa on ehkä kaikkein ärsyttävin ja vastenmielisin, se on omiaan nostamaan puolustusasenteen myös huippuunsa. Kun ihminen katsoo oman uskontonsa, oman tyylinsä, oman elämäntapansa tai jonkin muun ominaisuutensa olevan kiistatta parempi kuin toisen, niin siinä ei ole kyse keskustelusta, vaan arvostelusta ja tuomitsemisesta. Tuolloin on aivan turha odottaa rakentavaa suhtautumista tuolta “alhaisemmaksi” tuomitulta. Tuollainen asenne nostaa niskavillat missä vain, ja ihmiset joilla on taipumusta tuon kaltaiseen kapea alaiseen maailmankatsomukseen kohtaakin kaikkialla eripuraa ja “pahuutta”. He luovat sellaisen ilmapiirin omalla asenteellaan. Se ylimielinen “minä olen puhdas ja viaton”-asenne on kuin punainen vaate, se saa jopa rauhalliset ja ystävälliset ihmiset menettämään malttinsa. Joten moralisti sitten saa vahvistusta omalle asenteelleen kaikkialla. Jopa omat ystävät saattavat lopulta kääntyä tuollaista ihmistä vastaan. Sitten moralisti toteaakin loukkaantuneena, että kukaan ei ymmärrä ja kaikki vain puukottavat selkään.

Jos tarkoituksena onkin pelata ja saada kiivasta keskustelua aikaiseksi, niin ei siinä mitään pahaa ole, sehän voi olla toki todella viihdyttävää, mutta mitään muuta sellaisella ei saada aikaiseksi. Mielipiteitä sillä ei käännetä myönteisemmiksi, päinvastoin, sellaisella asenteella syvennetään kuiluja entisestäänkin. Kun on kysymys vain viattomista muutaman ihmisen keskusteluryhmistä, niin ei mitään todella vakavaa pääse syntymään, mutta kun tuollaiset ahdasmieliset piirit kasvaa, alkaakin jo syntyä vakavampiakin ongelmia, kun ahdasmielisyydestä tulee laajenpaa, niin seurauksena voikin olla jo sota. Sodat ja ihmisten väliset selkkaukset syntyvät juuri tälläisistä pienistä asioista, juuri sellaiset ihmiset, jotka katsovat maailmaa vain omasta perspektiivistä ja jakamisen sijasta tuomitsevat, ovat niitä jotka aloittavat nämä selkkaukset, tai sitten tuputtavat omaa ylivertaisuuttaan niin suureen ääneen, että lopulta jossakin naksahtaa.

Joten olipa kyseessä keskustelut naamakkain tai sitten blogeilla käyty keskustelu, niin on aivan omasta asenteesta kiinni, millaisia vastauksia saa. Kuuntele, lue, yritä ymmärtää, sen sijaan että olet jo omassa mielessäsi tehnyt tuomion ja odotat vain seuraavaa suun vuoroasi. Vastassasi on aina toinen ihminen, aivan yhtä arvokas ja hyvä. Jos kunnioitat tuota toista ihmista itsesi veroisena, tulet saamaan saman kunnioituksen takaisin. Kun hyökkäät toista ihmistä vastaan, tulet saaman hyökkäyksen itseäsi ja asiaasi vastaan.

Se miten maailman näet, miten ystäväsi kohtelevat sinua, on aivan oma valintasi. Katkeruuteen ja pettymyksiin päätyvät ne, jotka itse sitä kerjäävät. Jos maailma alkaa näyttämään synkältä ja ihmiset siinä pahoilta, niin silloin on syytä tarkistaa oma asenne. Se nimittäin on juuri näkemäsi maailman kaltainen.

Edit.

Poistin kommentoinnista sen sähköpostiosoite ja nimivaatimuksen, nyt siis voivat anonyymitkin kommentoida tänne ihan vapaasti.

 

Mikä muuttaa ulkosuomalaisten kokemukset positiivisesta negatiiviseksi?

Mä olen aika usealta ulkosuomalaiselta kuullut, että heillä oli aluksi ikävä Suomeen ja he näkivät Suomen erittäin positiivisena. Mutta sitten vuosien varrella tuo käsitys on muuttunut ja nyt sitten Suomi nähdäänkin jo aivan erilaisin silmin. Jopa niin, että he ovat todella pettyneitä, takautuvasti ovat muuttaneet mielipiteitään.

Mä olen tuota hiukan ihmetellyt. Mä en ymmärrä miten mun kokemukseni Suomesta voisi takautuvasti muuttua posittivisista negatiivisiksi. Mulla on siellä ihania sukulaisia, ystäviä ja tuttuja ja olen tietysti tavannut siellä paljon muitain ihmisiä. Ja mulla on hyvin positiivinen kuva suomalaisista. Joskus mulla oli negatiivisempi kuva, mutta silloin mulla oli myöskin muuten negatiivisempi asenne kaikkeen. Ulkomaalaiset ystävät ja sukulaiset ovat myöskin opettaneet arvostaan monia asioita Suomesta, joita itse ei niin tullut ajatelleeksi. Kun tottuu johonkin, niin se ikäänkuin katoaa silmistä.

Mulle on jo useampaan otteeseen sanottu, että sä olet asunut vasta niin vähän aikaa ulkomailla, että toi on ihan tyypillistä, että aluksi ikävöit ja näet Suomen positiivisesti, mutta, että se kuva alkaa sitten muuttua pikku hiljaa ja lopulta oppisin näkemään suomalaiset ihan uudessa valossa tai pikemminkin valon puutteessa.

Mikä saa tuollainen muutoksen aikaiseksi? Mä en sitä ymmärrä. Voiko positiiviset kokemukset ulkomailla muuttaa entiset positiiviset kokemukset mielessä negatiivisiksi? Eli jos mulla on täällä hyvä olla ja viihdyn, niin koenkin suomalaiset erilailla kuin ennen. Eli jokin saa mun asenteeni muuttumaan positiivisesta negatiiviseksi.

Voisiko siihen vaikuttaa ehkä sitten yleinen negatiivisempi asennoituminen asioihin, se että ihmisillä on enemmän tapana arvostella muita? Jos asut maassa, jossa ihmiset ovat suvaitsevaisempia ja ystävällisempiä, niin kuinka se voisi muuttaa sua negatiivisempaan suuntaan? Jos ne kaikki ihmiset uudessa kotimaassasi ovat paljon ennakkoluulottomampia kuin esim. suomalaiset, niin kuinka sellainen ilmapiiri voisi tehdä minusta ennakkoluuloisemman? Eikö sen pitäisi pikemminkin edistää myös omaa ennakkoluulottomuuttasi ja saada sinut näkemään asiat positiivisemmin?

Tässä on nyt paljon kysymysmerkkejä, koska mun logiikka ja järki ei tätä oiken ymmärrä. Mitkä on niitä asioita, joita ulkomailla näkee, jotka avaavat silmät näkemään negatiivisia asioita? Mitkä asiat saa ennen suvaitsevaisen maailman matkaajan itse muuttamaan asennettaa niin negatiiviseksi? Onko sellainen väite, että suomalaiset on niin rasistisia verrattuna uuten kotimaahani ollenkaan järkevältä tuntuva, jos sinun oma asenteesi on siellä muuttunut positiivisesta negatiiviseen?

Mutta jos joku osaa valaista tätä prosessia mulle, niin ihan mielelläni kuulisin perustelua näihin mun ihmetyksen aiheisiin. Toivoisinkin, että nyt ne ulkosuomalaiset, jotka ennustavat mullekin tuollaista valaistumista negatiiviseen suuntaan, ottaisivat kantaa tähän asiaan. Ja tietysti kaikki muutkin, jotka tuntevat tämän aiheen jotekin omakseen, tai muuten osaisivat tätä ristiriitaisuutta valottaa.

Tosin tässä nyt on todettava, että ihan päinvastaisista kokemuksistakin olen kuullut, monet ovat vain avartanee maailman kuvaansa ja ja ovat entisestään tuleet suvaitsevaisemmiksi ja positiivisemmiksi ja ovat oppineet myöskin arvostamaan Suomea enemmän ulkomailla asuessaan.

 

Sanahaaste

Tämän hauskan haasteen sain Lepikseltä ja tietysti innolla halusin siihen heti osallistua.

Sanahaasteen säännöt sitten:

1. ota lähellesi kirja tai lehti
2. sulje silmäsi
3. haparoi sanoja kohti
4. tökkää sormi tai kynä satunnaisen sivun satunnaisen sanan kohdalle
5. minne bongaamasi sana ajatuksesi vie?
6. kerro se blogissasi
7. haasta leikkiin mukaan niin monta kuin tahdot

Päätin valita kirjaksi suomenkielisen, joita minulla on täällä peräti 2 kappaletta, kiitos Marjaisalle suomenkielisestä luettavasta:

1. Niistä kahdesta valitsin Nalle Puh ja Tao. Kirjailija Benjamin Hoff ja aluperäisteos The Tao of Pooh.

2. Suljen silmäni ja yritän tökätä lyijykynää umpimähkäisesti kirjan sisälle.

3. Nyt osui johonkin.

4. Lyijärin terä osoittaa sanaa “kääntää”.

Kääntämisestä tulee tietysti ekaksi mieleeni kielestä toiseen kieleen kääntäminen. Kääntämiseksi kyllä mun nuoruudessa nimitettiin myös näpistelyä, en tiedä onko sana vielä sellaisessa käytössä. Tietysti myös asioita ja esineitä voidaan käännellä ja väännellä moneen eri suuntaan tai kun asia käännetään, niin se yleensä kai tarkoittaa, että se laitetaan ylös alaisin. Tässä kohden muistui mieleeni kohtaus Blade Runner elokuvasta, jossa Leon Kowalskia haastatellaan, tarkoituksena saada selville onko hän ihminen vai Replicant. Haastattelija kysyy häneltä, että jos hän näkee kilpikonnan sellällään, niin kääntäisikö hän sen oikein päin. Elämän käännekohtia myös joskus kuvaannollisesti verrataan sivujen kääntämiseksi. Silloin kääntyi uusi sivu elämässäni. Mulle ehkä viimeksi kääntyi uusi sivu, kun muutin sieltä Suomesta Kaliforniaan ja aloitin uuden ihmissuhteen. Tämä viimeinen sivu on ollut todella mielenkiintoinen, mutta nyt on kyllä haaveissa kääntää yhdessä rakkaani kanssa jälleen uusi sivu ja muutta sinne Suomeen. Kyllä sitä on tullut aika monta sivua elämässä käänntettyä, ja jokaisesta aukeamasta on oppinut paljon, ehkä sitä ei tajunnut sillä hetkellä, mutta kun jälkikäteen muisteleen, niin huomaa, että jokainen sivu niistä kuului samaan tarinaan. Jos niistä joku olisi jäänyt välistä lukematta, olisi myös tämän hetkinen aukeama erilainen. Mutta nyt haluan kääntää huomionne itse kirjaan:

Koko lause kirjassa kuuluu näin:

Äsken mainituista Pelottomista Pelastajista pääsemme yhteen taolaisuuden tärkeimmistä termeistä: tz´u, joka voidaan kääntää ´huolenpidoksi´ tai ´myötätunnoksi´ ja joka perustuu ´sydäntä´ tarkoittavaan kirjain merkkiin.

Kun on niin hyvä aihe, niin jatkan hiukan eteenpäin:

Tao te shingin 67, luvussa Laotse nimittää sitä ensimmäiseksi aarteekseen ja kirjoittaa sitten: “Joka säälii, voi olla rohkea.” Voisimme lisätä että hän voi olla myös viisas. Meistä on aika kuvastavaa että niillä joilla ei ole myötätuntoa ei ole viisauttakaan. Tietoa kyllä, Älykkyyttä ehkä, mutta viisautta ei. Älykkyys ei ole sama kuin sydän. Tieto ei oikeastaan piittaa. Viisaus piittaa. Meistä on kuvaavaa sekin että sana courage, ´rohkeus´, pohjana on on cor, latinan ´sydäntä´ merkitsevä sana.

Nyt ei heti tule mieleeni uusia haastettavia, paitsi tietysti Marjaisa, jolta siis lahjaksi sain tuon ihanan Nalle Puh ja Tao-kirjan. Mutta tämä oli kiva haaste, joten jos joku muukin innostuu, niin tässä on haaste kaikille vapaasti napattavaksi.